lauantai 15. joulukuuta 2012

Lupauksia

Keksin juuri itselleni uuden vuoden lupauksen: täytyy alkaa käydä enemmän teatterissa! Kaikista kulttuuriaktiviteeteista ehkä eniten pidän teatterista. Parhaimmillaan voi antaa niin paljon ja nimenomaan kokemuksen siitä, että tämän takia olen elossa. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään teatteriesitystä, joka olisi jättänyt täysin kylmäksi. Varmasti yksi syy näyttelijöiden henkilökohtainen läsnäolo, mikä tekee jo tilanteesta paljon intiimimmän. Mykistävää miten taitavia jotkut voivat olla ilmaisemaan pelkästään ilmeiden ja kehonkielen kautta. Hiljan olin katomassa Martti Suosalon monologia Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirja . Nimensä mukaisesti olikin aivan mieletön. Lavasteina oli pelkästään yksi tuoli ja muutama tv-ruutu, mutta pystyi täyttämään kehollaan ja puhellaan niin näyttämön, kuin katsomonkin.

Musikaalit tosin eivät ole minun juttu, sillä juoni ja dialogit jäävät lähes väkisinkin huterammiksi, kun alati katkeaa laulu- ja/tai tanssiesityksien tähden. Välillä laulut eivät tunnu ikinä loppuvan ja koko ajan pitää taputtaa! Tosin on tässäkin poikkeuksia eikä ole tarkoitus yhtään väheksyä. Johtuu enemmänkin teatterimieltymyksestäni, johon pätee sama, mikä elokuviin. Tahdon syvyyttä, samaistuttavia henkilöhahmoja ja pysäyttäviä tunteita mieluummin kuin hilpeyttä ja tyhjäpäisyyttä. Parhaintahan se on silloin, kun saa sekä itkeä, että nauraa oli kyseessä sitten kirja, elokuva, näytelmä tai mikä ikinä.

Eilen tein depyyttini Tampereen teatterilla, kun kävimme katsomassa näytelmän Kuin ensimmäistä päivää. Aiemmin ehdin ajatella, ettei ole niin väliä jos joudun jättämään töiden takia väliin, mutta onneksi näin ei käynyt, sillä oli yksi vaikuttavimmista esityksistä, joita olen ikinä nähnyt. Riipaiseva kuvaus hoitotyön todellisuudesta ja ihmisen riittämättömyydestä, jota voi peilata ihan yleismaailmallisesti. Antaisit itsestäsi aivan kaiken, niin se ei silti koskaan riitä. Aina joku vaatii enemmän ja jos et ole valmis myötäilemään, niin saat pelätä putoavasi syvälle tyhjyyteen. Voiko se tyhjyys enää olla edes sitä oravanpyörää pahempi?

Näyttelijät olivat kaikki hyviä, mutta en voi olla mainitsematta erikseen Eila Roinetta. Hänen esittämänsä mummon hahmo oli yhtä aikaa riipaisevin ja hellyyttävin ikinä. Juuri sellainen unelmien isoäiti samoin kuin Matti Ranin on unelmien isoisä. Kertoo varmasti jotain, kun näytelmän lopussa oli saanut itsensä jotenkin kasatuksi, niin pelkästään se, kun Roine tulee lavalle loppukumarrukseen saa silmät kostumaan.

Jatkolupauksena ensimmäiseen voisin luvata mennä Jyväskylän kaupunginteatteriin ensi vuoden aikana. Lukioaikaan kävin katsomassa varmaan kaiken, mitä siellä pyöri ja sen kautta näyttelijätkin tulivat ikäänkuin tutuiksi. Ehkä senkin takia teatterissä käyminen jäänyt viime vuosina, kun ei vain tunnu samalta mennä johonkin muualle, vaikka yhtälailla minkä teatterin tahansa näyttelijät voisi "ottaa omakseen", jos vaan kävisi usein. Jäänyt mieleen, miten joitain vuosi sitten menin pitkän tauon jälkeen Jyväskylän teatterille katsomaan Reviisoria, jonka ensimmäisessä kohtauksessa näyttelijät astelivat rennosti lavalle ikään kuin olisivat omina itsenään harjoitelleet kyseistä näytelmää. Tuntui välittömästi siltä, kuin olisi tullut kotiin.

En oikeastaan tiedä, mikä on se perimmäinen syy siihen, että teatterissa käyminen aina vain unohtuu. Varmasti silkkaa saamattomuutta kuten monen muunkin asian kohdalla. Sitä aina kuvittelee, että on aikaa, kun näytöksiä on niin paljon. Yleensä kuitenkin havahtuu vasta siinä vaiheessa, kun tajuaa esityksien jo menneen tai kaikkien olevan loppuunmyyty. Keikkojen kanssa on helpompi, kun alusta asti on tiedossa, että tulee olemaan se yksi keikka sinä tiettynä päivänä ja jos sinne ei hanki lippua, niin jää näkemättä. Tietenkin rahakin vaikuttaa etenkin nyt, kun ei voi enää saada mitään opiskelijaetuja ja suurinosa teatterilipuista on tolkuttoman kalliita. Toisaalta yleensä on kyllä sen arvoista, joten voisiko rahaa oikeastaan paremmin edes käyttää.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Kaikista rakkain Eeva

- Minä rauhoitun aina kun alkaa sataa lunta
ja aina kun näen ihmisen koiran kanssa.
Sillä ihmisellä ei ole mitään hätää.
Vanhemmista saa hyviä keskustelutovereita
kun pakottaa heidät kuuntelemaan
ja itse on hiljaa.
Yritä muistaa se kun lapsesi tulevat.
Vanhat puhuvat paljon, keski-ikäiset liikaa,
siinä välissä on vaikea sanoa mitään.
Valppaat ovat yksinäisiä.
Samoinajattelijat puhuvat toisilleen samoja asioita
ja ovat samaa mieltä.
Muut paheksuvat yhteen ääneen.
Voima kertyy hiljaisiin.

Muista minua kun maailma räjähtää, muistathan?

- Eeva Kilpi


Olin pitkään sitä mieltä etten ymmärrä runoja ennen kuin 17- vuotiaana sen hetkinen ystäväni tutustutti minut Eeva Kilpeen. Jo silloin löysin sen voiman, mikä on piilossa lyhyiden säkeiden ja arkipäiväisten oivalluksien keskellä. Siitä tähän päivään Eeva on ollut kuin henkinen kasvattiäiti, joka runojensa kautta on katsonut alta kulmain, hymyillyt vinosti ja tokaissut: kuules nyt tyttö, ei tässä ole mitään hätää.

Samoin kuin Katri Tapolan Kalpeat tytöt on Kilven runokokoelma Perhonen ylittää tien sellainen opus, joka useasti jää ajelehtimaan pöydälle ja minne ikinä vain ollakseen koko ajan saatavilla. Nyt menneenä syksynä selaisin kirjaa hyvin useasti ja tunsin itseni samanaikaisesti sekä heikoksi, että voimakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Kuinka helppoa noita tekstejä on ottaa omakseen, koska puhuttelat niin suoraan eivätkä kaunistele. Saavat ymmärtämään myös oman äidinkielensä tärkeyden, kauneuden. Oikeastaan pätee Suomalaiseen runouteen ja lyrikkaan ylipäänsä, sillä vaikuttavimmillaan porautuu suoraan ihon läpi syvemmälle sisismpään kuin mikään muu ikinä pystyy. Tietenkin vieraskielinen teksti voi saada aikaan samaa kaliperiä olevia tunnereaktioita, mutta ei se siltikään ole aivan samanlaista.

Eevan runot saavat myös miettimään, kuinka tahtoisin jo olla vanha; samanlainen kuin runoissa. Mikä lie pakenemisrefleksi elämästä tässä hetkessä ja aivan varmasti joskus tulee olemaan toisinpäin; ollappa vielä se tyhjäpäinen hupakko. Toisaalta tiedänhän minä sen, että jos en nyt tee kaikkeani elääkseni tätä hetkeä, niin tuskin minusta vuosien päästä on edes jäljellä muuta kuin ontto kuori. Tiedän ainakin, mitä tahdon olla sitten isona.

Tulin eilen aivan vahingossa huomanneekseni Aamulehdestä, miten Kulttuuriravintola Kivessä on runokaraoke ja Sanna Majanlahti lausumassa Eeva Kilven runoja. Selvisi myöhemmin, että Kilven olisi pitänyt olla itse siellä, mutta olikin estynyt tulemaan. Onneksi en tuosta tiennyt aikaisemmin, niin ei ehtinyt pettymään. Kyseinen lukija oli kyllä todella hyvä ja vaikkei edes lukenut niitä itselle tärkeimpiä, niin silmät meinasi kostua silti. Miettinyt usein, kuinka hienoa olisi olla paikalla kuulemassa Eevan lausuvan itse omia tekstejään ja mahdollisesti vaihtaa sana tai kaksi. Toisaalta muotoutunut jonkinlaiseksi elämäni supersankariksi, ei pelkästään tekstiensä vaan myös kannattamiensa aatteiden takia, niin ihan mielelläni tyydyn myös pitämään omat mahdollisesti utopistiset mielikuvani.

Oli varsin virkistävä ja tavallisuudesta poikkeava ilta muutenkin. Olisin tahtonut saada etäältä otetun valokuvan itsestäni ja Maijasta; kaikki ne keski-ikäiset ja me istumassa korkeilla baarijakkaroilla jalat ristissä, teekupit käsissä ja mustat pipot päässä.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Libraries gave us power

Kirjastot ovat ehdottomasti parasta ja inhimillisintä, mitä yhteiskunnassamme on enää jäljellä. Kirjasto on paikka, jossa meistä jokainen on samalla viivalla. Se, joka kyseisen instituution on aikanaan keksinyt sietäisi saada vähintään neron leiman ja oman merkkipäivän kalenteriin.

Itse olen huijaamatta viettänyt lähemmäs kolmanneksen tähän astisesta elämästäni kirjastoissa. Uraani kirjastohuuhailijana aloin luoda jo lapsena, kun kummitätini oli kirjastonhoitajana kotipaikkakuntani kirjastossa ja monta kertaa meninkin koulun jälkeen aikaani viettämään sinne. Muistan, miten suurelta etuoikeudelta ja aina yhtä siistiltä tuntui oleilla kirjastossa aukioloaikojen ulkopuolella. Kirjasto onkin varmasti ainoita asioita Lievestuoreella, mihin ei liity mitään huonoja muistoja. Kyläkirjastoissa ylipäänsäkin on aivan oma tunnelmansa ja onkin sääli, miten hiljakseen tuntuvat häviävän sukupuuttoon.

Lukioaikaan tuli paljon vietettyä hyppytunteja Jyväskylän pääkirjastossa ja kokeisiinkin muistan siellä joskus lukeneeni, mikä oli ylipäänsä aika harvinaista siihen aikaan. Kuinkakohan monen bändin löytämisestä voin kirjastoja kiittää. En ole ikinä omaksunut musiikin lataamista (tai oikeastaan minkään muunkaan), vaan elänyt aina kirjaston levyjen varassa ennen levykauppaan marssimista. Joskus levykaupassa tehnyt mieli ostaa jotain ihan vain hienon kannen perusteella, niin kirjaston levyosastolla tämä on mahdollista eikä maksa mitään eli ihan parasta!

Viimeiset puoli vuotta Lahdessa asuin pääkirjaston naapurissa ja nyt Tampereelle muutettuani on sama juttu. Varmasti sen takia ennen kuin koulu alkoi nyt syksyllä istuinkin miltei joka päivä Metsossa lukemassa. Oli hyvä tekosyy saada itsensä lähtemään kotoa, kun oli/on niin lähellä ja tiesi siten saavansa jotain aikaankin.

Photobucket
(Jostain syystä kannan edelleen lompakossa kaikkia omistamiani kirjastokortteja, vaikkei tarvitsisikaan. Lämmittää ajatus siitä, että voisin koota elämäni palapelin kirjastokorteista. Tosin tällä hetkellä en tarvitse yhtään uutta, sillä Tampere on ylivoimainen lemppari edelleen.)

Tämä kaikki tuli mieleen, kun päätin käyttää tämän päivän iltavuoron tuoman aamuvapaan hyväkseni ja viedä itseni Metsoon aamukahville. Tuli ikävä viime talven ajattomuutta, kun sai istua lukemassa niin kauan kuin huvitti eikä takaraivossa koko ajan tikittänyt kello sen merkiksi, että kohta olisi mentävä. Ehkä johtuu osittain talvestakin, sillä kirjastoissa on samaa lämpöä kuin mitä Tove kuvaa Muumilaakson marraskuussa; syksyn lopulla rakennetaan lämmin ja turvallinen pesä, johon voi käpertyä koko talveksi piiloon pimeää ja pakkasta.

Taannoin löysin vahingossa yhden nerokkaan kollaasin myllätessäni Suomalaisen iskelmämusiikin hyllystä jotain ihan muuta, varmaan Kristiina Halkolaa, nimittäin Hyllyjen välissä hiljaa - kirjastolauluja- cd.

Photobucket

Varsinainen omaelämäkerta soundtrack. Toisaalta jos tekemässä on niinkin hyviä tyyppejä, kuten Matti Pellonpää, Kari Väänänen, M.A. Numminen jne. niin eihän se voi pieleen mennä! Suosikkini on Tuula Amberlan esittämä Hyllyjen välissä hiljaa- kappale, joka selvästi kertoo siitä, kuinka juuri se hontelo, polkkatukkainen ja silmälasipäinen mies kirjastonhoitaja rakastuu. (Onko kukaan muu huomannut, että kirjastoissa on, jos ei ihan kaikissa, niin ainakin hyvin useassa sitä kaliperia oleva työntekijä?)

Hyllyjen välissä hiljaa rakkaus ratsastaa
Hyllyjen välissä hiljaa ja ilman satulaa
Kirjoitettu on kirjaan tämä tarina jo tuhat kertaa
Mutta meidän tarinamme on uusi ja rohkea
Tämä meidän tarinamme alkoi kahdesta katseesta

Tulit aina uudestaan
Et sanonut sä sanaakaan
Mä opin tuntemaan sua vähitellen
Sä puhuit mulle sillä mitä sä luit
Mä en koskaan tullut tiskin takaa pois
Sä puhuit mulle sillä mitä sä luit
Sä joskus sanoit "Kiitos näkemiin"


Valitettavasti tätä tai muitakaan levyn kappaleita ei löydy youtubesta, mutta tämä alla oleva ralli on vähintään yhtä jämerä:

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Tomaattisoppa lämmittää

Kellekään ei liene epäselvää, että talvi tuli taas, kuten yleensä joka vuosi näihin aikoihin. Huvittaa silti, miten joka vuosi on lehdissä suuret otsikot lumikaaoksesta ja kuvia, missä ihmiset tarpovat kaduilla sateenvarjoineen (tällainen löytyi viikonlopun iltalehdestä/sanomista ja pisti huvittamaan). Henkilökohtaisesti enemmän kylmyys vaatii totuttelua kuin lumi, etenkin kun olen niin huono pukeutumaan sään mukaisesti. Pahentunut vaan sen myötä, kun muuttanut aikanaan maalta kaupunkiin ja sitä kuvittelee välimatkojen olevan niin lyhyitä, että ihan hyvin voi hilpaista mekossa, minishortseissa ja paksuissa sukkahousuissa, vaikka pakkanen paukkuisi yli kymmenessä asteessa. Tyhjäpäisyydestä saakin sitten kärsiä, eikä olisi mummokaan ylpeä, mutta ehkä joku päivä vielä opin.

Palataanpa sitten itse asiaan. Meinasin kirjoittaa ensin kylmästä lämpimään, mutta tuli niin pahoja Jukka Poika- viboja, että oli pakko vaihtaa sanavalintaa, ei millään pahalla. Pitänyt muistaakseni jo aikaisemminkin jakaa lemppari tomaattikeittoni ohje, joka on peräisin Elinan Viiden tähden vegaani- kirjasta. Alla oleva ohje ei ole aivan suoraan kirjasta, sillä piti tehdä sen mukaan, miten oli aineksia kaapissa. En muista mitä varten olen ostanut mietoja chilejä, sillä ovat jo tovin jääkaapissani hengailleet, niin päädyin yhden eliminoimaan sopan sekaan. Antoi oikein mukavan säväyksen ja sisintä lämmittävää potkua.

Photobucket
(Ompa ryvettyneenä näköinen lautanen, kun piti sekoittaa, että olisi mikrossa lämmennyt tasaisesti. Ei taitaisi olla minusta ruokalehtikuvaajaksi.)

Tomaattikeitto (n. 2-3 annosta)

4 tomaattia
puolikas punainen paprika
yksi sipuli
1-2 valkosipulin kynttä
1 punainen mieto chili
1½ rkl tomaattipyreetä
n. 3 dl kasvislientä
1 tl basilikaa
1 tl sokeria
mustapippuria
suolaa

- Tee tomaatteihin ristiviillot ja upota kiehuvaan veteen. Kuoren alkaessa rypistyä nosta tomaatit kylmään veteen. Kuori tomaatit ja pilko hieman pienemmiksi.
- Silppua sipuli ja valkosipuli. Pieni paprika ja chili. Chilistä kannattaa poistaa siemenet.
- Kuumenna kattilan pohjalla vähän (oliivi)öljyä ja kuullota sipuleita ja chiliä. Lisää tomaatit ja paprika, anna kiehua keskilämmöllä n. 10 minuuttia.
- Lisää kasvisliemi ja tomaattipyre, anna kiehua noin 20 minuuttia.
- Soseuta keitto ja mausta basilikalla, sokerilla ja suolalla. Halutessaan voi lisätä muitakin yrttejä.
- Keiton kaveriksi sopii erittäin hyvin esim. krutongit, joita on tosi helppo ja nopea tehdä itse. Vaaleaa leipää leikataan kuutioiksi, kuumennetaan pannulla öljyä ja lisätään leipäkuutiot. Halutessaan voi heittää perään vielä mausteita, itse ripottelin vähäsen kuivattua ruohosipulia ja yrittisuolaa. Silleen, kun kääntelee, että ottavat vähän väriä kauttaaltaan, niin tulee aika hyviä.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Mitä se elämä on?

Alkuun pakko sanoa etten ajattelut jatkaa tällä mollivoittoisella ulinalla, vaikkei viime päivinä ole juuri kiinnostanutkaan muu kuin Turun romantiikka ja karkinsyönti. Toisaalta uskallan väittää, että en ole ainoa, joka oireilee täten vallitsevan vuodenajan johdosta.

Turhautuessa sitä alkaa useasti mantraamaan, miten elämään pitää saada muutosta tietämättä oikein itsekään millaista konkreettista muutosta sitä edes ajaa takaa. Ollut erittäin keskeinen ajatus viime viikkojen aikana; kuinka kaikki on tasaisen epävireistä ja elämä juoksee ohitse enkä jaksa enää odottaa, vaan kaikkimullehetiNYT. Voin sanoa, että tuollaisen ajatuskelan pyörittäminen se vasta uuvuttaakin. Sinäänsä ollut aina vähän sellainen olo, että olen väärässä ajassa, mutta palaan siihen joskus toiste syvällisemmin, sillä veisi tämän aivan liian kauaksi siitä, mihin yritän nyt päästä. Nimittäin, kuinka luin aiemmin illalla Raisan pohdintoja siitä, mitä elämä on tai nimenomaan jos sitä ei ole.

Haluaisin pistää tilille sen, joka meni luomaan illuusion siitä, että elämä olisi ainaista seikkailua, koska tokkopa se sitä on kenelläkään. Tietty, jos on joku supertyyppi, joka jaksaa avoimin mielin ottaa kaiken sellaisena kuin se tulee, valita joka kerta eri reitin kulkiessa kotiin tai mitä ikinä. Itse repeän tuollaiseen aika harvoin, sillä on kuitenkin käytävä koulussa, ruokakaupassa, kirjastossa, uimahallissa, gopalissa syömässä leivoksia, nähtävä parhaita tyyppejä aina silloin tällöin, katsottava elokuvia ja kuunneltava levyjä. Satunnaisesti on sitten kaikkea ylimääräistä, kuten hippaminen(viimeksi luotiin oma kultti, josta voin kertoa myöhemmin lisää kunhan kehittyy oikeaan muotoonsa), teatterissa/keikoilla käyminen, junassa istuminen ja viinin juominen. Tuollein listattuna kuulostaa aika paljolta eikä mikään noista ole edes epämiellyttävää. Siivoaminen on sitten erikseen, mutta sitä ei tarvitse tähän laskea. Onhan minullakin omat supermimmi- hetkeni, kun tekee jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja varmasti juuri siksi ovatkin niin tärkeitä. Yleensä nekin tulee ihan vahingossa, niin en tiedä saisiko siitä mitään irti loppupeleissä, jos koko ajan täytyisi yrittää elää jännittävästi ja tehdä asioita, jotka sotii omaa luontoa vastaan. Itse olen esimerkiksi tosi huono extemporena lähtemään mukaan mihinkään etenkin jos vaatii suuria sosiaalisia ponnisteluja.

Ehkei elämääkään tulisi ottaa niin vakavasti. Itse syyllistyn siihen aivan liian usein ja varmasti siksi asiat meneekin monesti turhan moneen solmuun. Eiköhän kaikki kuitenkin jotenkin selviä aikanaan. Sinäänsä miksi tätäkään miettimään, sillä elämähän voi olla juuri sitä, mitä itse päätän sen olevan ja jonkinlainen itseisarvohan sillä on jo sellaisenaan. Tänään se on sitä, että olen kuunnellut Shadowplayta ja pessyt pyykkiä. Ei itseasiassa ollut yhtään ikävää etenkin, kun naapuri tuli samaan aikaan ulos pyykkituvasta, kun olin itse menossa sisälle ja tervehti tuttavallisesti. Tuli hyvä mieli!

En tiedä onko syyllinen sosiaalinen media vai mikä, kun kehittynyt harhakuva siitä, että kaikilla muilla olisi jotenkin jännittävää ja mieletöntä aina vain eikä arkea ollenkaan. Onhan se paljon itsestäkin kiinni, kuten kaikki. Ehkä pitäisi tehdä psykologinen käytännönkoe, jossa yrittäisi olla reipas ja optimistinen esimerkiksi muutaman päivän ajan tuli mitä tuli.

Voisin luvata lähinnä itselleni, että seuraavalla kerralla kirjoitan jostain muusta aiheesta, sillä alkaa mennä tylsäksi eritoten, kun mielenkiinto aihetta kohtaan heittelee niin etten saa mitenkään eheää tekstiä aikaan. Tulikin mieleen, että voisin haastaa itseni käyttämällä tulevaa joulukuuta hyväkseni ja joulukalenterihengessä päivittää jotain joka päivä. Mietin, jos yrittäisi ottaa jokaisesta päivästä edes yhden valokuvan, mutta saattaisi olla liian haastava ja kaatua siihen. Täytyy katsoa, mitä keksin, sillä onhan tässä vielä muutama päivä aikaa. Ehkä sen varjolla saisin kirjoitettua niistä aiheista, mistä pitänyt viimeisen ikuisuuden ajan.

Photobucket
(Parhaan siskon kanssa juotiin teetä ja kuunneltiin Kauko Röyhkää. Tämän kuvan tarkoitus oli oikeastaan vain todeta kuinka Riku Mattila oli komea vuonna -80. On tuossa alhaalla toinen vasemmalta.)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Aikalisä

Asioiden merkityksen ymmärtää yleensä vasta menettämisen jälkeen. Eritoten niiden vähäpätöisiltä tuntuvien arkipäiväisyyksien, joita ei tule useinkaan edes ajatelleeksi. Viime päivinä uni ja oma aika ovat olleet niitä, joiden perään on saanut huudella. Eilen aamulla en tahtonut päästä sängystä ylös, niin miten vapauttavaa oli oivaltaa ettei ole pakko nousta, jos en halua. Vau sitä tunnetta, kun lopulta istui aamukahvilla kaikessa rauhassa ja olo oli virkeä, levännyt!

Mennyt viikko on varmasti ollut henkisesti uuvuttavin vähään aikaan. Edellisen kerran muistan olleen tällaista keväällä 2011, kun samalle viikolle osui muutto, opinnäytetyön deadline (Jonka tekeminen tietenkin jätettiin kokonaan viimeisiin päiviin ja lisähaastetta toi se, kuinka työtoverini asui jo toisessa kaupungissa ja kaikki piti hoitaa sähköpostin välityksellä. Olen ehkä vieläkin vähän katkera, kun kaiken sen vaivan jälkeen ei saatu ikinä edes mitään rakentavaa palautetta kyseisestä työstä.), työharjoittelua, jonka takia herätyskello soi viideltä ja terrorisoivan kämppiksen takia sai joka ilta stressata siitä saako ylipäänsä nukutuksi.

Tällä kertaa kyse oli kouluprojektista, kun pidettiin kahvilaa tämä viikko. Suunniteltiin itse kaikki mainoksista myyntikonseptiin ja hoidettiin toteutus koulun baariluokan puitteissa sen neljän hengen voimin, joista meidän tarjoilijaryhmä koostuu. Voimia ei vienyt niinkään käytännöntoteutus, vaan se koko ajan ylläpidettävä ajatustoiminta ja ylipäänsä skarppina oleminen. Olihan meillä kourallinen kouluttajia taustatukena, mutta käytännössä oli hoidettava kaikki kuitenkin itse. Tarkoitus oli, että oli ottaa joku päivä kameran kouluun, jotta olisi saanut jotain kuvamateriaalikin talteen, mutta katinkontit mitään jaksanut.

Sinäänsä en osannut edes arvata, että olisi noin rankkaa. Iltaisin, kun pääsi kotiin niin ei oikeastaan jaksanut muuta kuin tuijottaa eteensä. Se, miten on vain niin turta ettei jaksa ajatella mitään paitsi siinä kohtaa, kun tulisi alkaa nukkumaan ja pyörii tunti tolkulla sängyssä saamassa unta. Kuinka ajatus ei yhtään pysy kasassa ja itsensäkin varmasti unohtaisi ottaa aamulla lähtiessa mukaan, jos ei tulisi automaattisesti. Mikähän päivä oli, kun olin lähdössä ja piti kolmeen kertaan tarkistaa parin minuutin sisällä onko avaimet varmasti mukana. Tuollainen uupumus turhauttaa vain niin paljon, kun periaatteessa sille ei voi mitään ennen kuin "tilanne" on ohi tai varmasti voisi, mutta vaatisi aika perusteellista omien toimintamallien muuttamista ensin.

Viime viikon aikana opinkin varmasti itsestäni kaikista eniten. Vaikka ajatus omasta paikasta joskus hamassa tulevaisuudessa onkin ollut mielessä pitkään, niin ei ole tuntunut mitenkään realistiselta tai järkevältä tässä kohtaa, ja tämä näkemys vahvistui entisestään tämän viikon myötä. Ei ennen kuin opin olla ottamatta henkilökohtaisesti asioita, jotka eivät sellaisia ole ja ylipäänsä olla armollisempi itseäni kohtaan; minäkin saan tehdä virheitä ja erehtyä. Liian helposti luon mielessäni sellaisen minä vs. kaikki muut- asetelman ja "asiat ei hoidu, jos minä en niitä tee", joka johtaa siihen, että kuvittelen kaiken vastuun kaatuvan omille harteilleni, vaikka eihän se todellisuudessa niin ole. Varmasti nämä ajatusskenaariot olivat yksi syy siihen miksi tämä viikko oli raskaampi kuin olisi oikeasti edes tarvinnut olla. Onneksi on koko loppuelämä aikaa opetella siihen, ettei kaiken tarvitse olla niin vakavaa ja ennen kaikkea voi huomenna taas palata tavallisen luokassa istuvan opiskelijan rooliin, joka tekee niin kuin käsketään.

Lisästressiä on tuonut lähestyvä työssäoppimisjakso tai lähinnä sopivan paikan löytäminen. Veikkaisin, että työ/harjoittelupaikan kysyminen on asia, joka pysyy aina yhtä epämiellyttävänä, vaikka sitä kuinka "treenaisi". Väsymyksestä huolimatta yritin jaksaa käydä viikolla kyselemässä ja epätoivo meinasi jo iskeä, kun kaikki potentiaaliset paikat olivat jo täynnä. Selvästi jonkinlainen kunnianhimo nostaa ensimmäistä kertaa päätään, sillä tämä kaupunkihan on kahviloita väärällään, mutta haluaisin nimenomaan paikkaan, jossa voisi oppia mahdollisimman paljon nimenomaan kahveista eikä vaan keitellä Juhlamokkaa. Helpotuksen määrää ei voi edes kuvata, kun lopulta onnisti ja Finlaysonin Aschanille mahtui vielä yksi harjoittelija sillä ehdolla, että olen valmis työskentelemään kaikissa mahdollisissa vuoroissa. Meinasin jo sanoa, että tulen vaikka yöllä, sillä tässä kohtaa aivan sama ja kyse kuitenkin vain reilusta kolmesta viikosta, jossa melkein yhtä pitkä joululoma välissä, niin eiköhän se mene vaikka miten päin.

Eli jälleen loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka koville ottikin. Tuli taas mieleen, miten nostan hattua perheellisille, eritoten yksinhuoltajille, sillä jos kaiken tämän jälkeen pitäisi vielä jaksaa vastata muista kuin itsestään, niin en tiedä mitä siitä tulisi.

Päivä alkaa kääntyä hiljalleen iltapäivään ja olen edelleen pyjamassa, mutta eipä haittaa. Päätin ettei tänä viikonloppuna ole pakko tehdä mitään, jos siltä ei tunnu ja toiminut sen verran hyvin, että saattaisipa löytyä energiaa laittaa nuo viikon telineessä lojuneet pyykitkin kaappiin ja treenata ensimmäistä kertaa ikuisuuteen.

Loppuun vielä biisisuositus! Joskus kesällä tuli New model armyn levyjä kannettua kirjastosta kotiin, muttei oikein ottanut tulta alleen. Tämä päätyi kuitenkin eilen vahingossa soittolistalle ja tulin lopputulokseen, että täytyy antaa uusi mahdollisuus, sillä jos bändiltä yhtä kovia kipaleita löytyy lisää, niin varmasti meistä voi vielä tulla kaverit!

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana

Kahvi - kulttuurimme ihastuttavin päihde ja piriste! Monta kertaa miettinyt, miten suuri vaikuttaja on yksin sosiaalisessa kanssakäymisessämme, vaikkei varsinainen kahvilakulttuuri Suomeen suuremmin ole (vielä) rantautunutkaan. Sen oivalsi oikeastaan jo lapsena, kun mummolassa ihmeteltiin sitä, miksei serkun tyttöystävä juo kahvia tai kun alettiin kysellä, jokos sinä olet kahvia oppinut juomaan. Synttärikutsuilla oli aina aikuisten ja lasten kattaukset erikseen, mutta siitäkin hiljakseen siirtyivät ne ikätoverit aikuisten joukkueeseen, jotka olivat mustaa myrkkyä oppineet juomaan ja jättivät mehumukit sikseen. Vähemmästäkin heräsi ajatus, että tämän täytyy nyt olla jotain tärkeää vähintäänkin oman ihmisyyden kannalta, tämä osa-alue tulee ottaa haltuun.

Oma kahvinjuontini vaati pitkää totuttelua ja opettelua. Kaikki oheistuotteet, kuten kahvijogurtti, -jäätelö, -keksit yms. toimi enemmän kuin hyvin, mutta itse kahvi ei vaan mennyt alas yrityksistä huolimatta. Teen litkiminen alkoi hiljakseen kyllästyttää ja lukion lopulla, kiitos Jyväskylän Wayne's coffeen halpojen aamuhintojen aloin suosia ns. lelukahveja eli makusiirappisia Caffe Latteja, jotka tunnetusti ovat aika kaukana varsinaisesta kahvista. Jossain kohtaa huomaamatta tapahtui siirtyminen ihan tavanomaiseen suodatinkahviin ja tässä sitä ollaan; vakaasti kahvikoukussa. Ei nyt (ehkä) riippuvuudesta voida puhua, vaikka kehossa sen tunteekin aika nopeasti, jos aamukahvit jäi väliin. Jos olisi tarpeeksi hyvä syy lopettaa, niin varmastikin onnistuisi, vaikka vaatisikin totuttelua. En vain toistaiseksi ole keksinyt mitään syytä, miksi kahvista tulisi luopua. Toki toisinaan tulee epähuomiossa juotua hieman liikaa ja pelkkä mielikuva tuoreesta, höyryävästä kahvikupillisesta saattaa olla nautinnollisempi kuin itse kahvin juominen. Toisaalta uteliaisuudesta voisi joskus kokeilla olla kahvitta, että onko millainen vaikutus kehoon, mutta katsellaan sitä sitten, jos tuntuu ajankohtaiselta.

Tämä kaikki toimi oikeastaan aasinsiltana sille, miten tarjoilijan koulutuksessani olen vihdoinkin päässyt alkulätinöiden yli ja ns. tositoimiin. Mennyt viikko harjoiteltiin kahvilanpitämistä eli opeteltiin mm. erikoiskahvien tekoa. Pakko sanoa, että olen/olin aika innoissani kaikesta informaatiosta, mitä tulee nimenomaan kahveihin liittyen, sillä tällä hetkellä baristan hommat kiinnostaa kumminkin eniten. Kuinka siistiä olisi tietää enemmän erilaisista kahveista, paahtamisesta/paahtimoista ja osata vielä tehdäkin kaikkia hienoja. Tosin liika on liikaa tässäkin! Katsottiin youtubesta kaikenmaailman Latte Art- videoita ja minusta ne koiranpäät voi ihan hyvin jättää väliin, turhaa hifistelyä.



Photobucket

Perjantaina harjoiteltiin myös erilaisten kahvidrinkkien tekemistä. Harvemmin tulee koulusta lähdettyä utuisessa viskipöllyssä. Nyt kiinnostaisi vaan harjoitella itse kaikkea mahdollista, mikä sinäänsä on varjopuoli tässä, sillä ehkei maidonvaahdottaja kuitenkaan ole se tarpeellisin hankinta. Miten päädynkin aina opiskelemaan juttuja, mitä on hankala harjoitella kotona. Toisaalta eiköhän tässä vielä ehdi. Parin viikon päästä päästään taas leikkimään kahvilaa ja ilmeisesti kuukauden sisään olisi ensimmäinen kahvilaharjoittelukin ohjelmassa, joten sitä odotellessa!

Photobucket
(Ei minulla yleensä näin paljoa kahveja kaapissa ole. Huomaamattani kertynyt näemmä, mutta onneksi ne myös säilyy.)

Ottanut taas mutteripannun käyttöön. Pari vuotta sitten Italiassa reissatessa opin juomaan sillä keitettyä kahvia ja olikin pakko hankkia samanlainen heti Suomeen palattua. Pitkään menikin niin etten juonut muuta kuin mutteripannulla keitettyä. Tosin juhtui osittain siitäkin, että tavallinen keitin keitti ruskeaa vettä.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Olisipa jo perjantai!

Olen jäänyt koukkuun tv-sarjaan ensimmäistä kertaa vuosiin! En ole varmaan lapsuus/nuoruusvuosien jälkeen seurannut aktiivisesti mitään ainakaan sellaisella "kuinka maltan olla tämän viikon ennen seuraavaa jaksoa"- asenteella. Ensimmäisenä tulee mieleen vain The Tribe - Klaani, joka on aikanaan aiheuttanut saman reaktion. Varmasti myöhemminkin ollut jotain, muttei tule äkkiseltään mieleen. Olen ollut aina vähän huono katsomaan sarjoja muutenkin tai ylipäänsä innostumaan, kun kaikki on sitä samaa hengetöntä huttua. Silläkin varmasti ollut vaikutuksensa, etten ole asunut televisiollisessa taloudessa sen jälkeen, kun kotoa olen muuttanut pois. Netistä tullut katsottua jotain, mutta ei se ole sama asia. Ylipäänsä nykyään vaikea edes päästä tuohon tunteeseen kiinni, kun kaikki on jo dvd:nä tai ladattavissa netistä. Itse en tosin latailua ole ikinä harrastanut, mutta noin yleismaailmallisesti ajatellen. Varmasti osasyy ollut juuri tuo odottaminen, kun ne pari sarjaa, joita seurasin, ovat jääneet niin hyvinä mieleen. Epäilen ainakin olisiko vaikutus ollut sama, jos kerralla olisi katsonut kaikki jaksot putkeen.

Mutta, asiaan! Katu-uskottavuus varmasti kärsii nyt suuren kolauksen, kun paljastan kyseisen sarjan olevan Nelosella pari viikkoa sitten alkanut Vain elämää. Kadulla mainosständeisstä oli sarjan alkaminen pistänyt silmään, mutten suuremmin noteerannut, sillä en yleensä kiinnitä suurempaa huomiota tv-ohjelmamainoksiin tai mainoksiin ylipäänsä. Olikin puhdas vahinko, että avausjakson päädyin netistä katsomaan, sillä tarkoitus oli katsoa jotain ihan muuta ja hyvä niin, sillä jätti sen verran hyvän mielen, että pakko oli katsoa seuraavakin jakso ja tässä sitä ollaan. Varmasti paljon kiinni ihmisistä, millaisen tunnelman välittää, mutta noilla näyttäisi oikeasti olevan kivaa keskenään eikä kukaan ärsytä. Puhumattakaan esiintymisistä, sillä suorastaan sydäntälämmittävää seurata ja tietenkin minäkin herkistelen, jos muutkin liikuttuu.

Silläkin saattaa olla vaikutusta, että osallistujista lähes jokainen linkittyy enemmän tai vähemmän oman elämänkaaren varrelle. Kaikista artisteista Jari Sillanpää tulee varmasti aina assosioitumaan vilpittömään onnellisuuteen, sillä kotona kuunneltiin ollessani lapsi. Jäänyt mieleen eritoten se, kun oli hänen ensimmäinen levynsä nauhoitettuna c-kasetille ja soi autossa, kun lähdettiin kesälomareissuille. Sekin, miten meitä ipanoita oli suvussa siihen aikaan paljon ja ainakin mummon synttäreillä on Satulinnaa rallatettu.
Taitaa olla joku kotivideopätkä, jossa olen ehkä 4-vuotias ja laulan Katri Helenan Anna mulle tähtitaivas:sta ja samoja aikoja, kun Kaija Koo:n jostain kappaleesta tykkäsin tosi paljon. En kyllä yhtään muista mikä se oli. Muistan myös ajatelleeni, kuinka on tosi kaunis. Tinakenkätyttö tuli sitten joitain vuosia myöhemmin.
Nylon Beat ei koskaan ollut mikään isompi juttu, mutta sitä sukupolvea, että on Satasen laina- levyä tullut soittimessa pyöritettyä. Dingo on tietenkin aina Dingo tai miten siihen aina palaa, vaikkei ole koskaan elämää suurempi ollutkaan. Negative- menneisyydestä tulin mainittua muutama merkintä sitten. Cheek on ainoa johon ei ole mitään kosketuspintaa, sillä räp- musiikki ei vain ole minua varten.

Olin tänään Maijan luona katsomassa uusintaa perjantaisesta jaksosta, kun oli Neumannin päivä ja Kalpeat tytöt rakastavat toistensa lisäksi myös Dingoa. Tuli vain sellainen olo, että tekisi mieli kääriytyä sifonkiin ja lähteä hippaamaan. Harmi vain, miten sattuu olemaan sunnuntai ja huomenna olisi taas jaksettava startata uuteen viikkoon, että taitaa jäädä toiseen kertaan.

Flash toistinta ei löytynyt.

Jonnen heittäytyminen lämmitti mieltä erityisesti. Lanseerattiin Innokas Cheek- ilme, jonka voi bongata yllä olevasta klipistä.

tiistai 16. lokakuuta 2012

What's wrong with this picture?

Olen havainnut, että blogin kirjoittamiseen pätee sama, mikä ihmissuhteisiin; mitä pidempään on vaiti, niin sitä vaikeampi on aloittaa. Ehkä osittain sekin, että aika tuntuu olevan nykyisin niin kortilla. Sen tietää, että siinä on helposti pari tuntia selällään avattuaan tekstikentän ja sitä tahtoo eritoten arki-iltoisin vaalia jokaista hetkeä erittäin hartaasti, vaikkei mitään tekisikään. En tiedä onko tuosta oravanpyörästä mitään tietä ulos, kun samanaikaisesti vaivaa se, että päivät vain juoksee eikä käteen jää mitään paitsi se, että on ollut koulussa, mutta samalla ei viitsi alkaa mitään, jotta ehtisi hetken hengähtääkin ennen kuin pantava taas nukkumaan. Nykyaikaisen ihmisen dilemmat osa yksi.

Nauratti miltei, kun tyhjensin kameran muistin, sillä en tosiaan taida juuri muuta kuvata kuin tavaroitani. En tiedä millä tuosta kameraujoudesta voisi päästä eroon, sillä tulevaisuutta ajatellen, niin ehkä kumminkin mielummin katselisi kuvia ihmisistä. Juuri tästä ujoudesta johtuen suhteellisen vähän kuvamateriaalia oikeastaan koko elämän ajalta, jos lapsuutta ei lasketa ja se on tosi harmillista.
Nauranut sitäkin, kun tänne olen kuvia pistänyt, että toivottavasti kukaan ei luule, että minä luulen osaavani ottaa valokuvia, sillä rajaukset sun muut on aina ihan miten sattuu, kun ei ole sitä silmää.

Photobucket
(Vili oli yökylässä joskus alkusyksystä. Reppana taisi ikävöidä äitiä ja isää, kun löysin nukkumasta eteisestä ja vahtimasta ulko-ovea.)

Photobucket
(Peiton alku ja lankasotkua. Viime viikonloppunakohan oli, kun sain aikaiseksi järjestää kaikki lattialla alejehtineet langat samaan koriin, sillä huijaamatta niitä oli kaikkialla. Tällä hetkellä peitto on ehkä kaksi kertaa tuon kokoinen. Haluaisin oppia tekemään villapaidan, semmosen isoreikäisen!)

Photobucket
(Taistolaislaulut ovat olleet tämän syksyn soundtrackissä hyvin ratkaisevana tai lähinnä Chydenius. Kupissa on vegaanista mustikka"rahkaa", jota tein. Alpron vaahdottuva soijakerma on ehkä paras keksintö sitten polkupyörän tai ainakin sinnepäin.)

Photobucket
(Postipoika muisti ja toi kaikkea hyötytarpeistoa.)

Photobucket
(Askartelin Maijalle synttärilahjaa. Harmi, kun valmis tuotos ei ehtinyt kuvaan, sillä tuli ihan hieno jopa. Pitäisi askarrella enemmän tai no enhän minä osaa kuin tollasia leikkaa-liimaa- hommia, mutta silti!)

Photobucket
(Helsingin sanomien viimeisimmässä kuukausiliitteessä oli pieni artikkeli koskien Reidar Palmgrenia ja väitti, että on 46- vuotias! En kyllä usko. Piti ottaa kuva talteen, että muistaisin ettei vanheneminen välttämättä ole paha asia. Tosin biologian puolesta en tiedä päteekö ihan noin, kun nykyiseltään jo peilistä katsoo usein Laila Kinnunen helvetistä. Meinasin rajata naamani ulos tästä kuvasta, mutta onkin oikeastaan aika hyvä demonstrointi tuosta edellisestä.)

Parhaista jutuista viime viikoilta ei tietenkään ole mitään. Viime viikollakin ehdin käydä Maijan syntymäpäiväkutsuilla (ainutlaatuinen päivä siinä mielessä, että tuntui oikeasti siltä etten syö sokeria enää ikinä!), rillutella luokkatovereiden kanssa (ihan kuin luokkaretkellä olisi ollut, vähintään yhtä jännää!) ja käydä Nekalassa katsomassa sirkusta. Aina yhtä upeaa huomata, mitä kaikkea siitiä saa aikaan pelkästään ihmistaidoin ja vielä suhteellisen vaatimattomalla tarpeistolla. Mutta ehkä tämä tästä vielä ja onhan koko loppuelämä aikaa opetella.

Kuulinpa tänään muuten aika hurjan jutun; Turun Romantiikka soittaa alkuperäisellä kokoonpanolla Bar Loosessa 8.12! Siihen nähden, ettei siitä ole kuin vajaa kolme vuotta, kun tiemme yhtyeen kanssa yhtyivät (ja bändin lopettamisesta oli jo silloin kulunut muutama vuosi) niin muodostunut yhdeksi merkittävimmistä monellakin eri tavalla. Ajatus on kapinaa- levy on niitä, mikä olisi pitänyt olla silloin käsillä, kun oli teini, vaikka tarpeeseen se on tullut myöhemminkin. Hiljan puheltiin juuri toverin kanssa sitä, miten meidän ajasta puuttuuvat vahvat, teeskentelemättömät, Suomalaiset äänet, mutta jos saataisiin Turun Romantiikka takaisin, niin sehän olisi enemmän kuin tarpeeksi.

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Ikävä lokakuu

Syksyssä on oma lohduttomuuteensa, mutta useimmiten onnistunut kääntämään sen lohduksi ja sen tähden omalla tavallaan vuodenajoista helpoin. Nyt en jostain syystä osannutkaan varautua tähän äkkinäiseen pimeyteen ja painoon, mikä on meinannut latistaa täysin ja tuntunut paikoin lähes mahdottomalta. Yksin se, miten on jo lokakuu tai pikemminkin taas, sillä ei voi olla kulunut vuotta edellisestä, ei vielä. Lokakuu on kuukausista väliinputoaja, samaten maaliskuu; ei ole vielä kunnolla talvi/kevät, vaan sellaista tasaista selviytymistä ja odottamista.
Aloin miettimään asioita, joiden avulla tämän syksyn onnistuisi selättämään tai pikemminkin tekemään siitä siedettävän.

Toverit!
Sinäänsä melkein kaiken pystyy jollakin tapaa linkittämään tämän alle. Tullut monta kertaa siihen tulokseen eritoten viime aikoina, että enhän pärjäisi täällä alkuunkaan ilman Maijaa. Toisaalta onkin minun Greta tai ei Kalpeat tytötkään toimineet erillään. Tosin en tiiä onko se enemmän hyvä vai huono, kun meinaan tätä nykyä saada aina hepulin miettiessäni meidän juttuja ja julkisilla paikoilla saattaa ainakin näyttää kyseenalaiselta väännellä naamaansa pidätellystä naurusta.

Ennen kaikkea uudet toverit! Ehkä johtui nimenomaan siitä, kun koulun suhteen ei ottanut mitään painetta sosialisoimisesta, niin sitten sitä huomaakin saaneensa uusia kavereita ihan huomaamatta. Nimenomaan ei pelkästään koulukavereita, vaan sellaisia, joiden kanssa voi mennä esim. kiertämään kirppareita.

Koulu
Vaikka paikoin kaivannutkin työttömyyttä ja aamulla ensimmäisten joukossa kirjastossa säntäilyä, niin sosialisoimisen lisäksi tällä haavaa rutiinit ovat enemmän kuin hyväksi ja miten on joku syy, miksi on pakko lähteä kotoa joka päivä. Viime viikolla alkoi opiskelijaravintola- opetus (käytännössä pyöritetään sitä ravintolaa), niin päivät menee vauhdilla eikä liiemmin ehdi pysähtyä. Tämän viikkoa ollut leipomovuorossa, mikä tuntunut pitkästä aikaa enemmän kuin virkistävältä eikä edes kakun kuorruttaminen tuottanut ahdistusta, vaikka edellisestä on ties kuinka kauan aikaa.

Mummoharjoitukset
Jälleen on se aika vuodesta, että lattia täyttyy lankakeristä ja isoäidinneliöistä. Tavoitteenani on jälleen saada aikaan päiväpeite (edellisestä tulikin tuolinpäällinen). Olen onneton käsitöissä, ollut aina, mutta aikanaan talouskoulusta jäi käteen taito virkata sekä kolmiohuiveja, että kyseisiä neliöitä. Maija sanoi kerran, että vanhana minulla ei asunnossa varmaan ole muuta, kun pandoja ja noita neliöitä. Ei välttämättä kovinkaan kaukana totuudesta. Tykkäisin näperrellä ja tehdä, mutta on vaan pärjättävä näine hyvineen (tosin juuri päivällä bongasin Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta "Virkataan ruutuja"- opuksen. Ehkä se olisi seuraava Holy bible ja saisin laajennettua repertuaariani). Siinä hommassa on vaan jotain tosi rentouttavaa. Mummoilusta tuli mieleen, että karjalanpiirakoita pitäisi joskus tehdä ite! Kerran oli puuroriisitkin ostettuna valmiina, mutta se vaan jotenkin unohtui.

Aikaansaaminen
Perjantaina on Animalian toimistolla avointen ovien päivä, uimapuku pitäisi saada hankittua niin pääsisi sinne uimaan, mustikkahilloa keittää ja mitä vielä. Sinäänsä kourallinen asioita, mihin voi liiankin helposti liittää sen "pitäisi"- sanan alkuun, mutta nimenomaan pitää olla ajattelematta sitä niin, vaan siten, että nyt menen ja olen reipas. Helposti jää yritykseksi, mutta katsellaan ja pidetään peukkuja. "Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.", sanoisi Eeva Kilpikin.

Musiikki ei sinäänsä tarvitsisi edes mainita, sillä on aika mikä tahansa, niin minulla on aina minun bändit ja laulut. Viime päivät olleet etupäässä yhtä taistolaislaulujen sekamelskaa, kun maanantaina poikkesin vasemmistonuorten leirillä olleen sisaren luo kylään ja sehän menikin siihen hoilottamiseen. Toisaalta omiaan juuri tähän, sillä onhan niissä juuri sitä pontta, että läpi mennään oli vastassa mitä tahansa ja nyrkit pystyssä, vaikka yksin. Kaj Chydeniuksen kappaleet ovat lemppareita ja Kristiina Halkola on vain ihana.



Kevin Grivois on tämän syksyn juttuja, jonka löytyminen oli oikeastaan silkkaa sattumaa, mutta kiitos valveutuneen toverin tästä on tullut pienessä ajassa erittäin merkityksellinen.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

V niin kuin vegaani

Tämä merkintä on ollut luonnoksissa nyt pari päivää, kun niin paljon asiaa, mutta teksti alkaa heti rönsyillä ihan sivupoluille siitä, mitä oli ajatellut ja lopulta huomaa puhuvansa yhtä aikaa sekä vegaaniudesta, ekologisemmista valinnoista ruokaa laittaessa, että keittiön tärkeydestä. Sinällään kaikki kulkevat käsikkäin, mutta ettei lähtisi ihan lapasesta, niin jätetään ainakin se keittiöunelmointi myöhempään.

Leipurikoulussa aloitettuani hautasin ajatuksen vegaaniksi ryhtymisestä, sillä jatkuvasti joutui olemaan tekemisissä niin maitotuotteiden kuin kananmunienkin kanssa, että olisi mennyt turhan vaikeaksi. Lihansyönti on ollut pannassa 16- vuotiaasta asti, enkä osaa kuvitella syytä, minkä takia tämän päätöksen tulisin pyörtämään. Kasvissyönnissä on omat dilemmansa ympäristön kuormittamista ajatellen ja terveysriskit tottakai, jos ei pidä huolta siitä, että syö monipuolisesti. Lihateollisuus kuitenkin rasittaa ympäristöä huomattavasti enemmän ja vaikka karppaajat väittäisivät mitä, niin kasvissyöjät harvemmin sairastuvat esim. sydän- ja verisuonitauteihin. Onneksi kyseinen villitys näyttää laantuneen, sillä ehkä typerin vöyhötys hetkeen. Ilmasto lämpenee, niin mitä keksivätkään Amerikkalaisen lihateollisuuden edustajat...

Itsellä syy kasvissyöntiin on lähinnä vastenmielisyydentunne siitä, miten brutaalisti lihateollisuus riistää eläimiä vain siksi, että meillä olisi jotain mitä syödä, vaikka tulisimme toimeen ilmankin. Ehkei lihansyönti sinällään olisi niin paha asia, jos se tapahtuisi samoin kuin entisaikaan, jolloin ihmiset elivät muutenkin lähes kokonaan omavaraisesti ja eläinten elinolosuhteet olivat paremmat. Toisaalta entisaikaan oli muutenkin vähän eri meininki, kun selviytyminen oli niistä elikoista kiinni eikä niin, miten nykyään ainakin meillä länsimaissa on mahdollisuus valita. Uskaltaisin väittää ettei kenenkään henki ole siitä mäkkäriin menemisestä kiinni tai jos on, niin sitten on joku muu pielessä. Veikkaan myös, että silläkin on vaikutuksensa välinpitämättömään suhtautumiseen, kuinka vieraantuneita nykypäivän ihmiset ovat ruokansa alkuperästä. Kuinka moni (etenkin) paljasjalkainen kaupunkilainen on ikinä edes nähnyt possua tai lehmää muualla kuin televisiossa. Siitä sympaattisesta, rääkyvästä nasusta on aika pitkä matka muovii pakattuihin, marinadissa uiviin lihan kappaleisiin, joita kauppojen tiskit notkuvat eineksistä puhumattakaan.

Kiinnostus vegaaniutta kohtaan, eritoten leivonnassa ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään näiden vuosien aikana ja viime aikoina huomaamatta omaan käyttöön tulleet maitotuotteet vaihtuneet kasviperäisiin ihan vaan, koska tuntunut luontevalta. (Olen juonut koulussa nyt kahtena aamuna kahvini mustana eikä ole ollut edes ylivoimaisen pahaa. Tästä se lähtee!) Rahaahan se syö huomattavasti enemmän ja se ollutkin toinen kompastuskivi, sillä työttömönä ei rahassa muutenkaan pahemmin kylvetä ja joissain kohdissa on vaan pakko tinkiä. Toisaalta aina voi yrittää keksiä jonkun toisen vaihtoehdon (korvikkeen korvikkeita, jes!) esim. hummusta leivän päälle, jos juustoon ei ole varaa ja maidottomat jogurit ovat suht hintavia verrattuna tavallisiin, mutta mysli/murot soijmaidolla on muutenkin paljon parempia.

Henkilökohtaisesti karkit yms. ovat varmasti se kaikista haasteellisin kohta, mutta eihän se loppupeleissä ole kuin itsekurista kiinni ja onneksi on sellainen karkkimaku, että liivatteen ja eläinperäiset lisäaineet on suht helppoa kiertää. Täytesuklaata/konvehteja ja valkosuklaakuorrutteisia pähkinöitä, rusinoita yms. jos saisi, niin kaikki olisi täydellistä. Satunnaisia hairahduksia lukuunottamatta mennyt sillä sarallakin ihan kohtuu hyvin viime aikoina, mistä voi olla jo ylpeä. Kiitos kuuluu Pandalle, sillä suklaatäytelakut ovat kumminkin ehkä parasta, mitä on!

Yksi vaikeuttava tekijä on se, kun astuu kotiovesta ulos eikä saatavilla välttämättä olekaan mitään sopivaa. Vaikkei ihan hirveästi ravintoloissa tulekaan asioitua, niin monesti pelkän kasvisruuan saaminen on haasteellista tai ainakin, että olisi jotain muuta, kuin salaattia, pakasteita tai "grillatut kasvikset" eli vetisiä vihanneksia jossain liemessä. Toki aina voi kysyä olisiko joku ruoka mahdollista saada vegaanisena tai sitten etsiä paikka, josta saa muutenkin. Aikaisempaan verraten on ollut tosi positiivista huomata, miten vegaaneja on alettu ottaa huomioon ja kokonaan vegaanisia ravintolojakin löytyy Suomesta jo ainakin kourallinen. Tampereen Gopalia suosittelen ainakin jokaiselle lämmöllä, sillä on muuten sen verran hyvät pöperöt, että maittaa paatuneimmallekin lihansyöjälle (kuten mein isälle).

Sinäänsä se on aina sympaattista ja mieltä lämmittävää, jos ruokavalio huomioidaan kylään mennessä, mutta ei sitä lähtökohtaisesti vaadi keltään. Kiusallisempaa taitaa kumminkin olla sille, kenen luona on tai ainakin itse huomannut, miten vaivaa, jos ei ole mitään, mitä tarjota. Monesti saattaa iskeä kuitenkin syyllisyys, sillä jos olisi esim. allergia eikä siksi voi jotain syödä, niin kukaan ei ole millänsäkään, mutta jos omavalintaisesti jättää syömättä, niin helposti katsotaan pahasti tai pidetään vähintään epäkohteliaana. Onneksi tällaisia tilanteita on suhteellisen harvoin nykyiseltään ja sille ei sitten vaan voi mitään.

Tämä sivusto on minusta hurjan kätevä, kun pystyy näppärästi tarkistamaan, jos epäilyttää jokin ja kertoo kaikista markkinoille tulleista uutuuksista. Löytyy myös helposti tarjoamisvinkkejä sen vegaani- toverin vierailun varalle.

En nyt vieläkään päässyt siihen, mistä pitänyt kirjoittaa viimeisen viikon ajan eli tästä oman maailmanpelastuksen kartoittamisesta, mutta ehtiihän sen myöhemminkin ja onhan tämäkin osa sitä oikeastaan. Huomaamatta meni ainakin pari tuntia kirjoittaessa, niin jos mielin jotain muutakin tehdä vielä tämän illan aikana, niin syytä palata asiaan myöhemmin. Koulussa alkoi maanantaina ns. oikea opiskelu eli aloitettiin opetusravintolatunnit ja tuntuu kyllä jaloissa, kun äkkiseltään joutuu olemaan koko päivän jalkojensa päällä ja säntäilemään ympäriinsä.



Tuli mieleen, kun kerran olin kahvilassa töissä ja kerran oli päällä The Smithsien paita, jossa oli Meat is murder:n kansiprintti. Yksi setä kysyikin, että miten voin olla täällä myymässä kinkkusämpylöitä tollanen paita päällä. En ollut itse edes tajunnut. Oli kumminkin varsin asiallinen setä, kun jutteli muutakin ja sivulauseessa mainitsi nähneensä The Smithsit 80- luvulla. Joo, minäkin melkein.

lauantai 22. syyskuuta 2012

Kesytin monsterin ja olin retkellä

Maailmanpelastusinto on yhä läsnä siitäkin huolimatta, että kirjoittamiseni takkuaa. Viikon ekotekona avasin vessan viemäriä etikalla ja soodalla, eikä vegaanisen viikkoni kanssakaan ole ollut mitään ongelmaa. Varmasti suuri tekijä ollut se, ettei ole ollut koulua kuin yhtenä päivänä, sillä ei siellä kestä kokonaista päivää kahvitta ja kahvini tykkään maidolla juoda, niin eipä siellä ole soijamaidosta tietoakaan. Tällaisten tilanteiden takia tulisikin opetella juomaan kahvia mustana.
Maailmanpelastuksesta en ajatellut nytkään tämän enempää kirjoittaa, vaan sisareni juhlista, joissa olin eilen tai pikemmin uudesta suosikki leivonnaisestani, jota vein mennessäni tuliaiseksi. Kyseinen leivos on peräisin Raisan uudemmasta Puputytön juhlakirjasta. En ole aikaisemmin saanut aikaiseksi tehdä itse, mutta viimeksi keskiviikkona en vaan voinut jättää maistamatta, kun Maija oli tehnyt. Sivuhuomautuksena se, kuinka voin taas olla vähän ylpeä itsestäni, kun syönyt tuota ja torstaista Valkosipulitoffee- kokeilua lukuunottamatta tosi nätisti koko viikon. Hyvä Suvi!

Photobucket

Ensinnäkin, jos leivokseen tulee lakua, niin ei vaan voi mennä pieleen ja tähän tulee muutenkin kaikkea, mikä elämässä ei vaan ikinä petä! Juhlijat näyttivät jakavan mielipiteeni ja kuulemani mukaan innokkaimmat olivat vielä aamullakin kaihoisasti raapineet vuuasta viimeisiä murusia. Ei siis epäilystäkään etteikö yhtä hyvin kesyttäisi sitä hirveintä peikkoakin. Suosittelen ensitreffeille!

Hirviönkesyttäjä eli laku-suklaa-kookos- vuokaleivonnainen

5 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
250g margariinia (mie laitoin vaan 200g)
2 dl sokeria (tai puolet intiaanisokeria, puolet tavallista)
2 dl muscovadosokeria (käytin ite ruokosokeria ja fariinisokeri käy varmasti yhtä hyvin)
2 tl No Egg- jauhoa sekoitettuna 4 rkl:aan vettä
1 tl vaniljasokeria tai -aromia
3,5 dl kaurahiutaleita (loppuivat kesken niin olisiko tullut joku pari desiä)
180 g tummaa suklaata rouhittuna n. 0.5cm paloiksi (mulla oli 150g, josta oli maistettu parin palan verran)
200 g lakuja puolitettuna
1 dl kookoshiutaleita

Taikinasta tulee tosi tuhtia, niin kävi mielessä jos jauhoja olisi laittanut hieman vähemmän. Oivallus tosin tuli vasta siinä vaiheessa, kun olin jo ehtinyt sotkea sekaan muut jauheet, niin pieleen meni. Ensi kerralla sitten! Ei siinä muuta eroa, mutta vähemmillä jauhoilla lopputulos on enemmän browniemainen ja tälleen vähän kuin iso keksi. Se taas riippuu siitä kummasta tykkää enemmän, eikä yhtään huono tälleinkään, kun leikkaantuu hyvin jne. Ehkä enemmänkin se, että helpompi saada sekoitettua, jos vähemmän jauhoja.

Photobucket
(Tarpeistoa. Kävi taas mielessä, että olisi varmasti fiksua tyhjentää pöytä tarpeettomasta roinasta, ennen kuin alkaa tehdä mitään, mutta noh...)

- Laita uuni lämpenemään 175- asteeseen ja voitele/leivinpaperita n. 20x30cm:n kokoinen uunivuoka.
- Mittaa jauhot, sooda, leivinjauhe ja suola kulhoon, sekoita ja laita hetkeksi sivuun.
- Vatkaa margariini ja sokerit kuohkeaksi vaahdoksi (n.3 min). Sekoita joukkoon munankorvikejauhe-vesi- seos ja sekoita. Vatkaa sekaan vanilja.
- Seuraavaksi vaihdetaan vatkain käsisekoittimeen, esim. puulasta on hyvä ja sekoitetaan taikinaan jauhoseos. Seuraavaksi joukkoon lisätään kaurahiutaleet, suklaa- ja lakupalat ja kookoshiutaleet. Voi huoletta jättää päivän käsitreenit väliin, sillä tämän taikinan sekoittaminen vaatii tosissaan voimaa.

Photobucket

- Kippaa taikina vuokaan ja taputtele käsin tasaiseksi.
- Paista noin 25 minuuttia.

Photobucket
(Oho. Siinä lepäävät vieläkin ja koska olin luvannut ettei krapulapäivänä tarvitse jaksaa mitään ylimääräistä, niin voin hyvin jättää huomiseen, vaikkei krapulaa olekaan.)

Valmista tuotosta en valitettavasti ennättänyt ikuistamaan, mutta kun kuvittelee mielessään ison, neliskanttisen cookien, niin päästään varmasti aika lähelle totuutta.

Krapulaa tai pikemminkin sen olemattomuutta voikin käyttää hyvin aasinsiltana siihen, kuinka oli eilen Maijan kanssa puhe, että voisi lähteä retkellä Lielahden Citymarkettiin tänään, jos olen ihmismäisessä kunnossa. Aamulla heräsinkin virkeänä puoli kahdelta (empä ole ikinä nukkunut noin pitkään!), niin se oli sitten sillä selvä. Ajatus tähän lähti siitä, kun innostuin yhdestä leivontaohjeesta, johon tuli Pandan juoksevaa lakumöhnää(niin lukee pakkauksessa), mutta sitä ei löytynykään mistään keskustan kaupasta, niin oli pakko lähteä katsomaan myös isompien putiikkien valikoima. Eipä löytynyt Citymarketistakaan, mutta ei sen niin väliä, sillä näkyi Jonne Aaron(!) kumminkin. Minullahan on siis erittäin HC- luokkainen Negativemimmi- tausta yläastevuosilta ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kohtaaminen em. henkilön kanssa Tamperelaistumiseni jälkeen. Varmasti merkittäväksi sen teki se, että tapahtui juuri Citymarketin juustohyllyssä. Ei, en huutanut tai saanut minkääntasoista hepulia, ei huolta. (Jäin miettimään kuka edes olisi sellainen, kenen tähden edes voisi saada hepulin, mutta äkkiseltään ei tule mieleen ketään. Varmasti niitäkin on.)

Photobucket
(Tampereen sää oli tänään tämä n.15:15. Miltei kotikadulla odottamassa bussia numero 27.)

Photobucket
(Bändäribussikorttini tai ainakin melkein)

Photobucket
("Miten "turistikuvissa" ollaan?" Maikki)

Photobucket

Photobucket

(Elintärkeitä ostoksia! Suomalainen vesimeloni yllätti niin paljon, että oli pakko testata. Äsken maiston, niin ihan meloonilta maistuu, vaikkakin aika miedosti ja väriltään on tosi hailakka.)

Photobucket
(Kotimatkalle lähdettäessä testasin heijastaako miten pahasti, jos ottaa kuvaa lasin läpi)

Photobucket
(jotta voitiin ottaa ajastimella roskiksen päältä parhain yhteiskuva. Oli kumminkin meidän ensimmäinen yhteinen retki, niin jo siksi ikuistamisen arvoinen.)

Tämä päivä meni sitten tälleen, kun kello näyttää jo kymmentä vaille kymmentä. Onneksi huomenna on sunnuntai, niin ehtii unirytmejä tasoittaa ja ehkä saamaan jotain aikaankin. Sain eilen vihdoinkin korkattua Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, niin voisin loppuillan pyhittää sille. Jos nyt tältä Negativen kuuntelulta maltan, sillä ollut sen verran paljon tänään tapetilla, että oli pakko laittaa War of love soimaan.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Kolmas kerta toden sanoo

Liekkö silkkaa saamattomuutta, kun vasta menneenä kesänä sain otettua itseäni niskasta kiinni ja tehtyä ensimmäistä kertaa itse hummusta! Tahinin hankkiminen oli varmasti se haasteellisin osa, vaikka ei se oikeasti ollut edes vaikeaa kävellä kauppaan ostamaan sitä purkkia. Tietämättömille tiedoksi; Tahini on seeminsiemenistä valmistettua tahnaa, joka on nimenomaan hummuksessa keskeinen raaka-aine. Testatusti kelpo hummusta saa ilman tahiniakin, mutta tuo se siihen omaa pehmeyttään korkean rasvaprosenttinsa ansiosta. Tahinia voi syödä ihan sellaiseen esimerkiksi leivän päälle. Itse tykkään ettei oikein maistu millekään, niin toistaiseksi ainakin jättänyt väliin siltä osin.

Photobucket

Noviisina ajattelin, että turvallista on ensin pelata valmiilla resepteillä ennen kuin alkaa itse kikkailemaan. Noh, ensimmäisellä kerralla tuli ihan liikaa persiljaa omaan makuun ja toiseen taas ihan liikaa sitruunaa, että maistui enemmän jollekin makealle tahnalle. Päätinkin, että nyt on jo korkea aika soveltaa itse ja lähteä hakemaan uutta ulottuvuutta savupaprikamausteen kautta, joka on muuten uusin lemppari mausteeni. (Ylipäänsäkin kaikki, mikä maistuu savulle on yleensä ihan törkeän hyvää!) Omakehu haisee, mutta sanon silti, että tulipa hyvvää!

Paprikainen hummus

285g/1 GoGreenin purkki kikherneitä
puolikas paprika
1½ rkl tahinia sekoitettuna n. 1/4 dl vettä
1/4 dl sitruunamehua
2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulin kynsi murskattuna
1 tl suolaa
½ tl jauhettua chiliä
½ tl juustokuminaa
1 tl savupaprikajauhetta
1/4 dl vettä

* Valuta herneistä neste pois.
* Heitä kulhoon yhdessä paprikan palojen kanssa ja surruta sauvasekoittimella(tai blenderillä, mikä sulla sitten ikinä onkaan. Soda streamista ei ole apua tässä.)
* Lisää tahini-vesi- seos ja sekoita pikkusen.
* Heitä sitten sekaan loput aineet ja sekoita tasaiseksi.
* Tarkista maku! Yllä olevat maustemäärät on sellaisia noin- määriä, niin jos haluaa esim. tulisempaa, niin siitä sitten vaan lisäämään chiliä.

Photobucket
(Kaveriksi tein sipulirieskoja ja olipahan niin hyvää, ettei aamupalaksi jäänyt mitään, hups.)

Hummus kannattaa säilyttää suljetussa rasiassa, niin ei levitä makua/hajua jääkaapissa muihin juttuihin. En ole oikein vielä päässyt jyvälle tuosta säilymisestä, mutta ainakin sellaisen 2-3 päivää. Suosittelen kuitenkin lämpimästi kokeilemaan hummusta vaihtoehtona leivänpäällismakkaroille sun muille, sillä terveellinen, helppo tehdä ja parhaimmillaan erittäin maukas. Kikherneiden sijaan voi käyttää myös ihan perinteisiä herneitä, jos tahtoo suosia enemmän lähellä tuotettuja raaka-aineita.

Illalla lueskelin Härkäpapua sarvista- kasviskeittokirjaa ja voi juku, miten innostuin taas lisää tästä maailmanpelastamissuunnitelmastani! Mahdollisesti vielä myöhemmin tänään palaan asiaan, mutta nyt täytyy mennä hoitelemaan tuo maailmanlopputiski ja paistamaan leipää!

ps. Väittävät, että Valkosipulitoffee olisi hyvää, upeaa, fantastista! Epäilen niin suuresti, että ehkä on pakko kokeilla itse. Vaatii tosin vähintään lakupullien(!) testaamista samalla, jos tarvitsee toipua suurestakin järkytyksestä.

tiistai 18. syyskuuta 2012

We can build a new tomorrow, today!

Henkilökohtaista kriisiaikaa elettäessä on kaikista paras keskittää kaikki ajatuksensa ja tarmonsa jonnekin aivan muualle, kuten esimerkiksi maailman pelastamiseen. Olen lueskellut paljon viimeisen viikon aikana Raisan Maailmanpelastus operaatiosta ja innostunut sen myötä itsekin vähän kartoittamaan omia kulutustottumuksia ja elämistä ylipäänsä, että voisiko jotain tehdä ekologisemmin. (Suosittelen jokaisen edes vilkaisemaan, sillä tosi hyviä, arkiläheisiä vinkkejä.) Helposti saattaa käydä niin, kun jonkun asian on tottunut tekemään tietyllä tapaa, niin ei sitä itse välttämättä edes tajua tekevänsä ennen kuin joku toinen siitä huomauttaa tai vastaavasti alkaa itse ajatella uudesta näkökulmasta. Huvitti alkuun suorastaan, miten tunnollisesti eräs toverini sulkee eteisvaloni aina lähtiessään ja vaikka itsekin pyrin siihen, ettei valot pala turhaan, niin huomannut miten saatan juosta erikseen sitä sulkemaan, jos joltain kylään tulleelta on jäänyt palamaan.

Toki on hyvä ottaa huomioon realiteetit ja järjenkäyttö tässäkään asiassa ei ole kiellettyä. Itse huomannut vuosien saatossa sen, että tietyissä asioissa olen hyvinkin ehdoton, kaikki tai ei mitään- tyyppi ja monesti näitä asioita miettiessä päätynyt miltei hengenahdistuksen partaalle, sillä kaikkea ei vaan voi ottaa huomioon ja täten minun täytyy olla vähintään epäonnistunut ja kelvoton. Eihän tällainen ajatusmalli palvele ketään ja sen verran elämästä oppinut, että ei tätäkään asiaa tarvitse ottaa kuolemanvakavasti. Jos joku tahtoo, niin en kiellä, mutta itse pysyn mielummin järjissäni ja rahkeitteni mukaan teen sen minkä pystyn. Ehkä se on se ahdistus siitä, että joku on osoittamassa sormella, vaikka harva fiksu sellaista tekee ja hyvä niin, sillä minusta jokaisen olisi hyvä pääsääntöisesti keskittyä vain omiin tekemiinsä ennen kuin alkaa arvostella toisia. Mahdollisesti puhuin juuri itseni pussiin, sillä mitä muutakaan tässä yritän, kuin herätellä jokaista miettimään uudestaan arjen valintojaan, mutta lähtökohtaisesti ehkä enemmänkin yritän vakuuttaa itseni siitä, ettei kukaan muukaan ole täydellinen tässäkään asiassa.

Monesti kuulee sitä, miten ihmiset puhuvat ajatelleensa ryhtyvänsä kasvissyöjiksi, suosivansa enemmän luomua, vähentävänsä yksityisautoilua ja mitä ikinä. Kaunis ajatus kyllä, mutta surullinen faktahan on se ettei pelkällä miettimisellä mikään miksikään muutu. Ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että koko elämä pitäisi kerralla pistää uusiksi, vaan juuri niitä pieniä tekoja kuten valojen sammuttamista, kierrättämistä ja kotimaisen suosimista esimerkiksi. Paljon se riippuu siitä, minkä kukin kokee itselleen tärkeäksi ja missä menevät ne oman mukavuusalueen rajat, mutta mielestäni jo se, että edes yrittää on parempi kuin ei mitään. Huomaamatta nousee niskakarvat pystyyn näistä "ei minua kiinnosta"- ihmisistä, sillä en ymmärrä miten nämä henkilöt pystyvät elämään itsensä kanssa tai lähinnä sivuttamaan kaiken. Tunnetusti tieto lisää tuskaa, niin toisinaan kyllä on miltei kateellinen, että jos voisikin vain lakata ajattelemasta ja elää omassa kuplassa, joka ei olisi mitenkään sidoksissa muun maailman kanssa. Harmi vaan, että ei ne ongelmat siten mihinkään katoaisi. Miettinyt, jos jokaisen päättäjän tai ei, ihan jokaisen katutallaajan otsaan tatuoitaisiin IF YOU TOLERATE THIS YOUR CHILDREN WILL BE NEXT, niin pistäisikö se ihmisiin yhtään enempää liikettä, kun sitä joutuisi joka aamu tavaamaan ensimmäisenä peiliin katsoessaan. Voisi kuvitella ainakin, että jos ei mikään muu motivoi niin omat lapset edes ja että heille olisi tulevaisuudessa tarjolla muutakin kuin kasa paskaa.



Siinä olikin sitten paatosta kerrakseen! Toivottavasti en pahoittanut kenenkään mieltä, sillä se ei ollut tarkoitukseni. Sukkela tunne, että tätä saattaa jokunen lukeakin, kun kävijälaskuri näyttää yli tuhatta näin muutaman kuukauden jälkeen, mikä on lämmittänyt mieltä tosi paljon. Tämän aiheen tuntumassa on tarkoitus pysytellä varmasti vielä jatkossakin, mutta lähinnä keskittyä vain omiin tekemisiini ja välttää minkään tasoista saarnaamista, sillä ei se ole minun paikkani.

Tämä viikko on pelkkiä etäpäiviä koulun suhteen, joten pystyn täysipäiväisesti keskittymään vaan maailmanpelastussuunnitelmani kaavoittamiseen. Tänään piti tosin käväistä koulussa aamupäivällä, enkä olisi millään malttanut kaikelta intoilultani. Ei tee edes mieli lakuja, kun saa niin suuret kiksit tästä innostumisesta, jesjes!

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Ruokalaskut kuriin!

Taas alkaa olla se vaihe kuusta, kun on syytä alkaa kiinnittää huomiota tilin saldoon ja siihen, mitä sieltä kaupasta voi kantaa kotiin. En tiedä onko syy Kuninkaankadun Punnitse & Säästä vai Pandan suklaatäytelakut, sillä viime kuukausina rahankäyttöni on lipsunut huomattavasti aiempaan verrattuna. Muutamaa levy- ja kirjahankintaa lukuunottamatta materiaa en ole suuremmin mukanani mistään kantanut, joten ruoka lienee suurin menoreikä.

Jos mietitään ajallisesti suuremmassa mittakaavassa eli ei pelkästään viime päiviä vaan viimeistä kolmea kuukautta, jonka aikana alkanut panostamaan entistä enemmän vegaanisiin elintarvikkeisiin esim. maitotuotteiden sijaan, niin onhan siinä suuri rahallinen ero. Toki paljon on ollut ns. turhaakin, kuten miten yrittänyt pitää makeanhimoani loitolla raakapatukoilla, vaikka esimerkiksi hedelmät olisivat halvempi ja eritoten näin syksyllä, kun kotimaisia omenoita on kaupat pullollaan, ekologisempikin vaihtoehto.

Photobucket
(Ginger bread:it on lemppareita, sillä ihan kuin piparkakkutaikinaa söisi! Sitä vastoin tuon Cashew cookie:n jätän vastaisuudessa suosiolla väliin.)

Tosin tätä voi käyttää aasinsiltana siihen, että jokainen, joka kamppaillut sokerinhimoa vastaan tietää, että hedelmät yms. ovat siinä hetkessä miltei viimeinen asia, joita tekee mieli, mutta ei nyt mennä siihen sen enempää.

Aloinkin miettiä, että mitkä olisivat toimivia strategioita siihen, että kulutuksen saisi pidettyä aisoissa ruokakaupassa(kin), mutta silti olisi mahdollista syödä muutakin kuin puuroa ja perunaa.

Suunnittele!
Varmasti sillä, jos miettisi etukäteen mitä esim. kyseisellä viikolla voisi tehdä ruuaksi helpottaisi hahmottamaan, mitä kaupasta tarvitaan. Liian usein päädyn ummikkona kauppaan (yleensä vielä nälkäisenä), niin menee joko paniikinomaiseen säntäilyyn, kun ei osaa ostaa mitään tai siihen, että mukaan tarttuu kaikkea epämääräistä, mistä parhaimmillaan osa päätyy lopulta roskiin. Ruuan heittäminen hukkaan on asia, joka on aina epämiellyttävää, mutta välillä menee siihen väkisinkin, sillä yhden hengen taloudessa ei vain aina ennätä syömään kaikkea ennen pilaantumista. Suhteeni ruokaan on myös aina ollut hieman ongelmainen, niin toisaalta mielummin käyn vaikka joka päivä erikseen kaupassa ostamassa sen yhden omenan, jos tiedän syöväni sen kuin se, että ostaisin kerralla kilon ja sitten märäntyvät pöydälle, jos ei yhtäkkiä teekään mieli.

Ota toimivia perusresepteja haltuun!
Monta kertaa pähkäillyt, että mitä penikkana ollessa syötiin kotona, että varmasti oli muutakin kuin se jauhelihakastike, tätä nykyä soijarouhekastike ja makaroni. Sitä ja muita erinäisiä mössöjä ruokani useimmiten ovat, mikä on näin pidemmän päälle koitunut todella puuduttavaksi. Ehkä se, miten kasvissyöjäksi olen suorastaan naurettavan nirso, niin kynnys kokeilla kaikkea uutta tai jotain, minkä kokenut pahana on erittäin korkea. Esimerkiksi kaalihan on tosi halpaa, ravitsevaa ja monikäyttöistä, mutta hyi! No ei, olen syönyt ruokia, jotka pitäneet sisällään kaalia ja olleet silti hyviä. Kunnollisen salaatinkastikkeen kanssa pelkkä kaalisalaatikin voi olla tosi jees. En vain ole ikinä itse valmistanut kaalista mitään ja siksi en uskalla siihen kaupassa tarttuakaan, sillä olen tosi skeptinen sen suhteen, että kykenisin loihtimaan siitä jotain hyvää. Ehkä pitäisi joku päivä ottaa riski ja kokeilla, sillä ei kai esim. kaalilaatikko voi kovin pahasti mennä mönkään keittokirjalukutaitoiselta noviisiltakaan.

Useimmiten keinoni kokeilla jotain uutta on se, miten kaivelen jonkun tosi erikoisen ja hienon reseptin, millä useimmiten tullutkin hyvää ruokaa, mutta taloudelliselta kannalta +/- nolla tilanne, sillä useimmiten tuollaisia ohjeita varten tarvinnut ostaa kaikki raaka-aineet erikseen ja ruuasta riippuen riittää maksimissaan pariksi päiväksi. Parhaimmillaan käynyt niinkin, että ostanut kympin edestä aineita, tehdessä jokin mennyt pieleen ja lopussa voi todeta, että juuri kävin kaupassa, mutta silti ei ole mitään ruokaa.

Nytkin on keittokirjoja kirjastosta lainassa, niin pitäisi vaan tunnollisesti selata ja poimia sieltä mahdollisimman monipuolisesti ohjeita, jotka eivät kuitenkaan vaatisi hirveästi kalliita aineita. Tänään tuli taas mieleen, kun tehtiin koulussa powerpoint- harjoitus seitanista luokkatoverini kanssa, että pitäisi käydä ostamassa kikhernejauhoja, että voisi vihdoinkin tehdä seitania. Jotenkin aina unohdan sen olevan edes mahdollisuus, mikä saattaa johtua siitä, että on niin paljon aikaa vievä. Yleensä ruokaa miettiessä on sen kysymyksen äärellä, että mitä tänään voisi syödä, niin seitan ja tofu (ainakin maustamaton ja harvemmin raahdin ostaa muuta kuin Alppron kumipaloja) jäävät pois laskuista.

Yritäs pysyä siinä karkkipäivässä!
Karkinsyönti mennyt taas ihan älyttömyyksiin viime viikkoina tai lähinnä miten lähes päivittäin tullut syötyä/ostettua jotain. Tietenkin ne yksittäiset lakut on pieni menoerä, mutta jos lähtee loppuviikosta ynnäämään, niin varmasti sillekin rahalle olisi muutakin käyttöä.

Oikeastaan koko tämä syomiseen liittyvä baletti olisi varmasti helpompi hallita ja nähdä mielekkäänä, jos olisi joku toinen tai useampia syömässä, sillä itseään varten harvemmin jaksaa panostaa. Ruuanlaitto seurassa on muutenkin kivempaa, etenkin jos voi samalla kinata esimerkiksi siitä, miten isoiksi paloiksi sipulit leikataan. Itseään varten jaksaa harvemmin organisoida mitään suurempaa tai ainakaan pysyä siinä suunnitelmassa, sillä jos ei huvita/jaksa niin voi yhtä hyvin syödä leipää ja antaa olla.

Jos jollain on jotain omakohtaisia vinkkejä tai ihan vain haluaa jakaa kokemuksiaan aiheeseen liittyen, niin olen pelkkänä korvana (tai ehkä paremminkin silminä tässä tapauksessa).

Stereo Total:n Hungry! olisi osuvin tähän kohtaan, mutta eipä sitä tietenkään youtubesta löydy. Sen sijaan tässä olisikin viime hetken linkkivinkki TÄHÄN! Ehkä karmivuutensa tähden suorastaan itkettävän liikuttava.

torstai 6. syyskuuta 2012

"On vielä parempi jos nousette tuolille ja huudatte: "MINÄ OLEN FEMINISTI!""

Photobucket

Eilen marssin kirjakauppaan (tai oikeastaan neljään ennen kuin tärppäsi) ja ostin Caitlin Moranin Naisena olemisen taito siitäkin huolimatta ettei välttämättä olisi ollut varaa. (Etenkin, kun päädyin eilen varaamaan tatuointiajan ensi viikoksi. Minulle käy aina näin näiden aikojen kanssa, sillä joka kerta olen varautunut viikkojen odotteluun, mutta parhaimmillaan tunnin päästä olenkin jo istunut penkissä hakattavana. Oli muuten kerrankin asiakaspalveluhenkinen tatuoija, kenelle ajan sain, mikä omiin kokemuksiin nojaten on miltei ennenkuulumatonta. Tämä menee kuitenkin nyt ohi varsinaisen aiheen, joten palataan asiaan myöhemmin.)
Eilisilta meni miltei kokonaan nenä kirjassa kiinni ja äsken sainkin luetuksi tuon vähän päälle 300-sivuisen manifestin naisena olemisesta. En olisi oikeastaan halunnut kirjan loppuvan ollenkaan, sillä noin jämerään tekstiin harvemmin törmää ainakin niin, että huomaa huitovansa nyrkillä ilmaa ja hokevansa "AIVAN! NIMENOMAAN!" (tai ainakin melkein). Kirjallisuutta naisten asemasta ja feminismistä tullut jonkun verran luettua aiemmin, mutta niihin verraten tästä teki erityisen arkipäiväläheisyys. Ihokarvojenpoisto esimerkiksi ei ole maailman tärkein/kriittisin kysymys naisen asemasta puhuttaessa, mutta se on kuitenkin toimenpide, johon meistä lähes jokainen käyttää huomattavasti niin aikaa kuin rahaakin ajattelematta sen enempää, mikä on perimmäinen syy siihen miksi nähdä kaikki se vaiva. Caitlin käytti hyvää vertausta kirjassaan tähän liittyen:

"Rikkinäisten ikkunoiden filosofia siirrettynä naisten epätasa-arvoon. Rikkinäisten ikkunoiden teorian mukaan käy niin, että jos aution rakennuksen yksi rikkinäinen ikkuna unohdetaan ja jätetään korjaamatta, niin se houkuttaa ilkivallantekijöitä rikkomaan lisää ikkunoita. Lopulta he voivat murtautua taloon, tuikata sen tuleen tai vallata sen. Samalla tavalla toimii ilmapiiri, jossa naisen häpykarvoitusta pidetään epäsopivana tai kuuluisia ja vahvoja naisia jatkuvasti haukutaan joko liian läskeiksi tai liian laihoiksi tai huonosti pukeutuviksi. Kun se jatkuu, vähitellen ihmiset alkavat murtautua naisiin ja sytyttää tulipaloja heidän sisäänsä."

En voi sanoa, että olisin itsekään täysin välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Toisaalta pyrin olemaan peruskohtelias muutenkin, niin eiköhän se mene sen piikkiin ettei mieluusti haise tunkiolta ja aika mitä käytän niin vaatteiden valitsemiseen, kuin meikkaamiseenkin liittyy enemmän omaan identiteetin julkituomiseen kuin naiseuteen. Meikkaamaan en tosin ole ikinä oppinut ja olenkin lähes 100% varma siitä, että tuttavapiiriin kuuluvat miespuoliset henkilöt suoriutuvat siitä minua paremmin. Palatakseni ihokarvojen poistoon, niin sen kanssa olen dilemmoinut kanssa monta kertaa. Kuinka on ärsyttävää, höylien kanssa tulee lähes poikkeuksetta haavoja, iho kuivaa ja kirvelee (ompa kiva vetää sukkahousut jalkaan!), mutta silti teen sitä. Filosofisesta vinkkelistä katsottuna voi miettiä onko syy se, että itse tykkään enemmän, että sääreni ovat sileät vai onko niin vahvasti rakentunut ajatusmalli siitä, että ihmisarvoni määräytyy sen mukaan näytänkö kalpealta ja kipeältä. ja katinkontit! En minä tosielämässä yöuniani tämän takia sentään menetä enkä koe olevani yhtään sen vähempää feministi, vaikka epilaattorin satunkin omistamaan. Tosin en sano, että olisin riemusta hyppinyt kattoon bongattuani (tai oikeastaan sen teki sisareni, joka taisi traumatisoitua tapauksesta kaiken päälle) leuastani kasvaneen mustan, parisenttisen karvan. Eiköhän ne viiksetkin sieltä vielä tule, mutta mieluusti saisi ikävuosia tulla muutama lisää ennen sitä.

Enemmän ahdistusta aiheuttaa, kun miettii katkeaako tämä kierre missään, sillä koko ajan yhä nuoremmille syötetään täysin epärealistisia mielikuvia siitä millaiselta pitää näyttää ja miten käyttäytyä. En juurikaan lue (nuorten)naistenlehtiä, mutta harvemmin siellä törmää mainintoihin siitä kuinka on ihan ok jättää sheivaamiset väliin ja kaikkien hiki haisee. Ei sillä etteivätkö varmasti pojatkin saisi osaansa systeemin paineista, mutta ainakin väärän kuvan siitä, millaisia tytöt oikeasti ovat. Maija sanoikin kerran hyvin, että kaikki teinipojat pitäisi viedä uimahallin naisten suihkutilaan näkemään, miltä naisen keho todellisuudessa näyttää. No, toisaalta kauneusihanteet ovat muuttuneet kautta aikojen, niin ehkei tämäkään ole ikuista.

Ehdottomasti sellainen kirja, mikä pitäisi luetuttaa eritoten peruskouluikäisille, mutta eipä siitä varmasti haittaa ole kenellekään. Toinen tätä samaa sarjaa on Hanna Haurun Liian pienet sandaalit. Erittäin väkeviä novelleja samaan aihepiiriin liittyen.

Sinäänsä menee ohi aiheen, mutta oivalsin eilen (jälleen) miten Manic street preachersit ovat olleet aina neroja. Jos on oikeasti asiaa, niin pitää nimenomaan pitää meteliä ja nostaa itsensä tapetille, vaikka väkisin eikä vain kuiskia kellareissa tai kierrättää levyjä sisäpiirien sisäpiireissä. Tämä tuli mieleen siitä, kuinka oli sääli tavallaan ettei Riot Grrrl- liike tähdännyt samaan, sillä valtamediassa tosiaan olisi tarvittu(tarvitaan edelleen) äkäisiä ja peräänantamattomia hahmoja hyppimään patriarkaattien varpaille.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Kuihtuu kesäinen maa

Huomenna kesä virallisesti loppuu ja hampuusielämä siinä samassa, kun koulu kutsuu. Huomisesta alkaen voi taas opetella syömään kunnolla, lopettaa tupakan polttamisen ja elämään muutenkin nätisti. Ajattelin, että voisi kuitenkin ensin käydä mennyttä kesää vähän läpi lähinnä kuvien muodossa. Tosin kuvakansioita selattuani ei hirveästi voi hurrata. Huomaan edelleen ujoilevani mitä kameran käyttämiseen tulee ja siksi liian usein jää vain laukkuun, vaikka ikuistamisen arvoista olisikin ympärillä. Jotain sentään jäi käteen.

Photobucket
(Siskotapaaminen Raulan kanssa Helsingissä kesäkuun ensimmäisenä.)

Photobucket
(Sattui satamaan vielä vettä, niin koko Helsinki oli kuin Broder danielin Cruel town ja törmättiin vielä Berggreniin, niin tottakai piti ottaa asiaan kuuluvia kuvia.)

Photobucket
(Kerran loin uraa rockkuvaajana miltei henkeni uhalla, sillä keskeltä autotietä nämä hommat on parhain hoitaa, mutta reunalla eläminen onkin tässä tapauksessa juuri se juttu. Kannattaa vilkaista: Loistava polku & UltraNoir )

Photobucket
(Kesäni keskeisimpiä juttuja, miten pyykkituvan katolla oli lokin pesä. Näkyvyys katolle on täydellinen ikkunastani, niin kuin olisi ollut Avara luonto livenä. Siinä kohtaa, kun poikaset alkoivat opetella lentämään, niin ikkunan äärestä ei meinannut malttaa poistua ollenkaan. Kyllä niihin vieläkin törmäilee tuossa, kun pihalla taapertavat.)

Photobucket
(Postipoika muisti.)

Photobucket
(Vietin kaupunkijuhannusta ja huolehdin Maijan lainakissoista. Tiikeri tuimana odottamassa ruokakupille pääsyä.)

Photobucket
(Lusinaa taas kiinnosti enemmän allekirjoittaneen kengännauhat.)

Photobucket
(Juhannuksena sain myös parhaimman serkun kylään ja seurakseni hippaamaan Klubille. Muuten taidettiin lähinnä meillä pelata Yatzia, Kimbleä ja syödä karkkia eli just siistiä.)

Photobucket
(Elämäni pähkinänkuoressa. Mutta hei ompa alkaneet lihakset näkyä tämän kesän jäljiltä, että ei ihan pieleen. Ei tosin ole kuvassa näkyvän dvd:n ansiota.)

Photobucket
(Maijan päivänä leivottiin (tai no mie lähinnä tarkkailin ja söin lakuja) parasta kakkua! Kuvassa Maija vatkaa kookoskermaa.)

Photobucket
(Tsädäm!)

Photobucket
(Syntymäpäiväni aattona/4.päivä heinäkuuta sisareni tarjosi lasillisen sangriaa Suvi- nimisellä laivalle. Oli muuten parhain syntymäpäivä vuosiin. Ei tarvinnut edes itkeä, mitä nyt miltei liikutuksesta, kun Maisa oli leipomut minulle kakun ja telkkarista tuli juuri silloin Broder Daniel Forever- dokumentti(!!) , jota en ollut aiemmin edes nähnyt.)

Photobucket
(Em. sisar. Ei ole muuten yhtään pieli. Aina tekee mieli sanoa kaikille, että ei miusta tarvii tykätä, mutta tykätkää miun siskosta, se on hyvä tyyppi!)

Photobucket
(Aamukahvi ennen laivaan tai pikemminkin veneeseen nousua.)

Photobucket

Photobucket
(Seuraneitini Maisa Tallinnassa.)

Photobucket

Photobucket

Photobucket
(Odottavan aika on pitkä. Kerrataanpa: Aamulla herätys oli noin kello puoli seitsemän, Tallinnaan saavuttiin siinä kahdentoista aikaan, tapahtuma-alueen portit aukesivat viideltä ja Manicsit aloittivat n. 23:00. Tämä kuva on otettu alueen ulkopuolelta, kun lepäilimme vielä vähän.)

Photobucket
(On vain niin Nicky Wiren syytä ettei näistä kuvista saa selvää.)

Photobucket
(JD Bradfield)

Photobucket
(Katutaidetta Tallinnan yössä, sillä pitihän sitä jotenkin itsensä hereillä pitää. Ei _ikinä_ enää_ !)

Photobucket
(Kerran ulkoilutettiin vessapaperia Näsinpuistossa)

Photobucket
(ja leikittiin intektuelliketkuelleja.)

Photobucket
(Tämän merkinnäin Taide- osio.)

Photobucket
(Joskus heinäkuun puolivälissä oli Vili hoidossa ja käytiin Tallipihalla katsomassa heppoja.)

Photobucket
(21.7 Anna ja Jemo sanoivat "Tahdon" Sumiaisten kirkossa. Parhaillaan kuoro lauloi All you need is love:a.)

Photobucket
(Häiden jälkeen toipumassa (ensimmäistä kertaa) mökillä Konnevedellä.)

Photobucket

Photobucket

Photobucket
(Mökilläkin on oltava oma kuppi. Vakaasti olin ajatellut mennä menneiden vuosien traumoista huolimatta poimimaan mustikoita nyt kesällä edes sen verran, että olisin voinut kokeilla yhtä hillo-ohjetta, mutta taisi jäädä hillonteko toiseen vuoteen.)

Photobucket
(Oltiin Maijan kanssa valtaamassa katua heinäkuun lopulla.)

Photobucket
(Salakuvasin hampuusikoiraa.)

Photobucket
(Välillä piti tehdä retki kauppaan, että saatiin syötävää ja olipahan tuskaista yrittää löytää jotain, mitä olisi voinut syödä, kun molemmilla oli sokerilakko. Tässä oli lopputulos ja sovittiin hyvin sinne kaljottelevien punkkien sekaan.)

Photobucket
(Maisa ehti asua tykönäni/Tampereella viikon ennen kuin sai tiedon opiskelupaikasta Irlannissa. Käytiin Gopalissa juhlistamassa. Voi luoja!!)

Photobucket
(Illalla vielä kesän viimeiset pussi"kaljat" ennen Mallashoviin siirtymistä.)

Selailin kalenteria viimeisen kolmen kuukauden ajalta, niin aika paljon on tullut hippailtua, katsottua elokuvia niin yksin kuin seurassakin, käytyä retkellä pariin kertaan ja luettua kirjoja. Sinäänsä varmasti merkittävin muutos tavanomaiseen on ollut se, että onnistunut pitämään kiinni tuosta treenaamisesta (tai jumppaamisesta, mutta tuo sanana mieleen vaan keski-ikäisiä naisia hyppimässä, niin treenaaminen kuulostaa paljon reippaammalta), vaikka nyt viime päivinä onkin lipsunut. Lähinnä miettien siitä näkökulmasta, että minä olen kuitenkin se, joka ei ole ikinä harrastanut mitään urheilua, niin tuo on vaan ollut tosi hyvin ja nyt täytyy yrittää petrata taas silläkin saralla, kun alan muutenkin kunnolliseksi.

Jos lapsuuden kesiä ei lasketa, niin ollut vuodenaikana aina haastava. Tämäkin kesä ollut paikoin erittäin raskas, mutta siitäkin huolimatta näin jälkeenpäin katsottuna kokonaisuutena ollut parempi kuin vuosiin. Paljosta voi kiittää Maijaa, Maisaa ja yksin Tamperettakin. Puolessa vuodessa onnistunut tekemään tästä enemmän kodin kuin mistään ja miten oli kiva joskus tajuta, että vaikka asiat menisikin mönkään, niin tämä kaupunki pitää aika varmasti minusta huolta.

Aloin yksi päivä tehdä syksyistä soittolistaa Spotifyihin, johon yritin kasata pelkästään instrumentaalisia kappaleita, mutta aika pian tuli sellainen "Äh, en jaksa tämmöstä, mie tahon kuunnella Curea!". Tässäpä jotain: It looks like the summer is over

Päivä mennyt hirveän vikkelästi, vaikka samalla aamusta tuntuu olevan ikuisuus. Aamupäivällä tuli käytyä ensimmäistä kertaa Keskustorilla järjestettävällä peräkonttikirpparilla. Ihmisiä oli niin paljon, että meinasi iskeä hengenahdistus aina jumittuessa pahimpaan sumaan, mutta siitäkin selvittiin. Ei silleen yllätä, että mukaan lähti sekä muutama panda, että levy.

Photobucket
(Pelastin myös tämän. Snoopy nyt vaan ei mene pieleen.)

Photobucket
(Loppukevennys)