V niin kuin vegaani

Tämä merkintä on ollut luonnoksissa nyt pari päivää, kun niin paljon asiaa, mutta teksti alkaa heti rönsyillä ihan sivupoluille siitä, mitä oli ajatellut ja lopulta huomaa puhuvansa yhtä aikaa sekä vegaaniudesta, ekologisemmista valinnoista ruokaa laittaessa, että keittiön tärkeydestä. Sinällään kaikki kulkevat käsikkäin, mutta ettei lähtisi ihan lapasesta, niin jätetään ainakin se keittiöunelmointi myöhempään.

Leipurikoulussa aloitettuani hautasin ajatuksen vegaaniksi ryhtymisestä, sillä jatkuvasti joutui olemaan tekemisissä niin maitotuotteiden kuin kananmunienkin kanssa, että olisi mennyt turhan vaikeaksi. Lihansyönti on ollut pannassa 16- vuotiaasta asti, enkä osaa kuvitella syytä, minkä takia tämän päätöksen tulisin pyörtämään. Kasvissyönnissä on omat dilemmansa ympäristön kuormittamista ajatellen ja terveysriskit tottakai, jos ei pidä huolta siitä, että syö monipuolisesti. Lihateollisuus kuitenkin rasittaa ympäristöä huomattavasti enemmän ja vaikka karppaajat väittäisivät mitä, niin kasvissyöjät harvemmin sairastuvat esim. sydän- ja verisuonitauteihin. Onneksi kyseinen villitys näyttää laantuneen, sillä ehkä typerin vöyhötys hetkeen. Ilmasto lämpenee, niin mitä keksivätkään Amerikkalaisen lihateollisuuden edustajat...

Itsellä syy kasvissyöntiin on lähinnä vastenmielisyydentunne siitä, miten brutaalisti lihateollisuus riistää eläimiä vain siksi, että meillä olisi jotain mitä syödä, vaikka tulisimme toimeen ilmankin. Ehkei lihansyönti sinällään olisi niin paha asia, jos se tapahtuisi samoin kuin entisaikaan, jolloin ihmiset elivät muutenkin lähes kokonaan omavaraisesti ja eläinten elinolosuhteet olivat paremmat. Toisaalta entisaikaan oli muutenkin vähän eri meininki, kun selviytyminen oli niistä elikoista kiinni eikä niin, miten nykyään ainakin meillä länsimaissa on mahdollisuus valita. Uskaltaisin väittää ettei kenenkään henki ole siitä mäkkäriin menemisestä kiinni tai jos on, niin sitten on joku muu pielessä. Veikkaan myös, että silläkin on vaikutuksensa välinpitämättömään suhtautumiseen, kuinka vieraantuneita nykypäivän ihmiset ovat ruokansa alkuperästä. Kuinka moni (etenkin) paljasjalkainen kaupunkilainen on ikinä edes nähnyt possua tai lehmää muualla kuin televisiossa. Siitä sympaattisesta, rääkyvästä nasusta on aika pitkä matka muovii pakattuihin, marinadissa uiviin lihan kappaleisiin, joita kauppojen tiskit notkuvat eineksistä puhumattakaan.

Kiinnostus vegaaniutta kohtaan, eritoten leivonnassa ei ole kuitenkaan kadonnut mihinkään näiden vuosien aikana ja viime aikoina huomaamatta omaan käyttöön tulleet maitotuotteet vaihtuneet kasviperäisiin ihan vaan, koska tuntunut luontevalta. (Olen juonut koulussa nyt kahtena aamuna kahvini mustana eikä ole ollut edes ylivoimaisen pahaa. Tästä se lähtee!) Rahaahan se syö huomattavasti enemmän ja se ollutkin toinen kompastuskivi, sillä työttömönä ei rahassa muutenkaan pahemmin kylvetä ja joissain kohdissa on vaan pakko tinkiä. Toisaalta aina voi yrittää keksiä jonkun toisen vaihtoehdon (korvikkeen korvikkeita, jes!) esim. hummusta leivän päälle, jos juustoon ei ole varaa ja maidottomat jogurit ovat suht hintavia verrattuna tavallisiin, mutta mysli/murot soijmaidolla on muutenkin paljon parempia.

Henkilökohtaisesti karkit yms. ovat varmasti se kaikista haasteellisin kohta, mutta eihän se loppupeleissä ole kuin itsekurista kiinni ja onneksi on sellainen karkkimaku, että liivatteen ja eläinperäiset lisäaineet on suht helppoa kiertää. Täytesuklaata/konvehteja ja valkosuklaakuorrutteisia pähkinöitä, rusinoita yms. jos saisi, niin kaikki olisi täydellistä. Satunnaisia hairahduksia lukuunottamatta mennyt sillä sarallakin ihan kohtuu hyvin viime aikoina, mistä voi olla jo ylpeä. Kiitos kuuluu Pandalle, sillä suklaatäytelakut ovat kumminkin ehkä parasta, mitä on!

Yksi vaikeuttava tekijä on se, kun astuu kotiovesta ulos eikä saatavilla välttämättä olekaan mitään sopivaa. Vaikkei ihan hirveästi ravintoloissa tulekaan asioitua, niin monesti pelkän kasvisruuan saaminen on haasteellista tai ainakin, että olisi jotain muuta, kuin salaattia, pakasteita tai "grillatut kasvikset" eli vetisiä vihanneksia jossain liemessä. Toki aina voi kysyä olisiko joku ruoka mahdollista saada vegaanisena tai sitten etsiä paikka, josta saa muutenkin. Aikaisempaan verraten on ollut tosi positiivista huomata, miten vegaaneja on alettu ottaa huomioon ja kokonaan vegaanisia ravintolojakin löytyy Suomesta jo ainakin kourallinen. Tampereen Gopalia suosittelen ainakin jokaiselle lämmöllä, sillä on muuten sen verran hyvät pöperöt, että maittaa paatuneimmallekin lihansyöjälle (kuten mein isälle).

Sinäänsä se on aina sympaattista ja mieltä lämmittävää, jos ruokavalio huomioidaan kylään mennessä, mutta ei sitä lähtökohtaisesti vaadi keltään. Kiusallisempaa taitaa kumminkin olla sille, kenen luona on tai ainakin itse huomannut, miten vaivaa, jos ei ole mitään, mitä tarjota. Monesti saattaa iskeä kuitenkin syyllisyys, sillä jos olisi esim. allergia eikä siksi voi jotain syödä, niin kukaan ei ole millänsäkään, mutta jos omavalintaisesti jättää syömättä, niin helposti katsotaan pahasti tai pidetään vähintään epäkohteliaana. Onneksi tällaisia tilanteita on suhteellisen harvoin nykyiseltään ja sille ei sitten vaan voi mitään.

Tämä sivusto on minusta hurjan kätevä, kun pystyy näppärästi tarkistamaan, jos epäilyttää jokin ja kertoo kaikista markkinoille tulleista uutuuksista. Löytyy myös helposti tarjoamisvinkkejä sen vegaani- toverin vierailun varalle.

En nyt vieläkään päässyt siihen, mistä pitänyt kirjoittaa viimeisen viikon ajan eli tästä oman maailmanpelastuksen kartoittamisesta, mutta ehtiihän sen myöhemminkin ja onhan tämäkin osa sitä oikeastaan. Huomaamatta meni ainakin pari tuntia kirjoittaessa, niin jos mielin jotain muutakin tehdä vielä tämän illan aikana, niin syytä palata asiaan myöhemmin. Koulussa alkoi maanantaina ns. oikea opiskelu eli aloitettiin opetusravintolatunnit ja tuntuu kyllä jaloissa, kun äkkiseltään joutuu olemaan koko päivän jalkojensa päällä ja säntäilemään ympäriinsä.



Tuli mieleen, kun kerran olin kahvilassa töissä ja kerran oli päällä The Smithsien paita, jossa oli Meat is murder:n kansiprintti. Yksi setä kysyikin, että miten voin olla täällä myymässä kinkkusämpylöitä tollanen paita päällä. En ollut itse edes tajunnut. Oli kumminkin varsin asiallinen setä, kun jutteli muutakin ja sivulauseessa mainitsi nähneensä The Smithsit 80- luvulla. Joo, minäkin melkein.

Kesytin monsterin ja olin retkellä

Maailmanpelastusinto on yhä läsnä siitäkin huolimatta, että kirjoittamiseni takkuaa. Viikon ekotekona avasin vessan viemäriä etikalla ja soodalla, eikä vegaanisen viikkoni kanssakaan ole ollut mitään ongelmaa. Varmasti suuri tekijä ollut se, ettei ole ollut koulua kuin yhtenä päivänä, sillä ei siellä kestä kokonaista päivää kahvitta ja kahvini tykkään maidolla juoda, niin eipä siellä ole soijamaidosta tietoakaan. Tällaisten tilanteiden takia tulisikin opetella juomaan kahvia mustana.
Maailmanpelastuksesta en ajatellut nytkään tämän enempää kirjoittaa, vaan sisareni juhlista, joissa olin eilen tai pikemmin uudesta suosikki leivonnaisestani, jota vein mennessäni tuliaiseksi. Kyseinen leivos on peräisin Raisan uudemmasta Puputytön juhlakirjasta. En ole aikaisemmin saanut aikaiseksi tehdä itse, mutta viimeksi keskiviikkona en vaan voinut jättää maistamatta, kun Maija oli tehnyt. Sivuhuomautuksena se, kuinka voin taas olla vähän ylpeä itsestäni, kun syönyt tuota ja torstaista Valkosipulitoffee- kokeilua lukuunottamatta tosi nätisti koko viikon. Hyvä Suvi!



Ensinnäkin, jos leivokseen tulee lakua, niin ei vaan voi mennä pieleen ja tähän tulee muutenkin kaikkea, mikä elämässä ei vaan ikinä petä! Juhlijat näyttivät jakavan mielipiteeni ja kuulemani mukaan innokkaimmat olivat vielä aamullakin kaihoisasti raapineet vuuasta viimeisiä murusia. Ei siis epäilystäkään etteikö yhtä hyvin kesyttäisi sitä hirveintä peikkoakin. Suosittelen ensitreffeille!

Hirviönkesyttäjä eli laku-suklaa-kookos- vuokaleivonnainen

5 dl vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa
250g margariinia (mie laitoin vaan 200g)
2 dl sokeria (tai puolet intiaanisokeria, puolet tavallista)
2 dl muscovadosokeria (käytin ite ruokosokeria ja fariinisokeri käy varmasti yhtä hyvin)
2 tl No Egg- jauhoa sekoitettuna 4 rkl:aan vettä
1 tl vaniljasokeria tai -aromia
3,5 dl kaurahiutaleita (loppuivat kesken niin olisiko tullut joku pari desiä)
180 g tummaa suklaata rouhittuna n. 0.5cm paloiksi (mulla oli 150g, josta oli maistettu parin palan verran)
200 g lakuja puolitettuna
1 dl kookoshiutaleita

Taikinasta tulee tosi tuhtia, niin kävi mielessä jos jauhoja olisi laittanut hieman vähemmän. Oivallus tosin tuli vasta siinä vaiheessa, kun olin jo ehtinyt sotkea sekaan muut jauheet, niin pieleen meni. Ensi kerralla sitten! Ei siinä muuta eroa, mutta vähemmillä jauhoilla lopputulos on enemmän browniemainen ja tälleen vähän kuin iso keksi. Se taas riippuu siitä kummasta tykkää enemmän, eikä yhtään huono tälleinkään, kun leikkaantuu hyvin jne. Ehkä enemmänkin se, että helpompi saada sekoitettua, jos vähemmän jauhoja.


(Tarpeistoa. Kävi taas mielessä, että olisi varmasti fiksua tyhjentää pöytä tarpeettomasta roinasta, ennen kuin alkaa tehdä mitään, mutta noh...)

- Laita uuni lämpenemään 175- asteeseen ja voitele/leivinpaperita n. 20x30cm:n kokoinen uunivuoka.
- Mittaa jauhot, sooda, leivinjauhe ja suola kulhoon, sekoita ja laita hetkeksi sivuun.
- Vatkaa margariini ja sokerit kuohkeaksi vaahdoksi (n.3 min). Sekoita joukkoon munankorvikejauhe-vesi- seos ja sekoita. Vatkaa sekaan vanilja.
- Seuraavaksi vaihdetaan vatkain käsisekoittimeen, esim. puulasta on hyvä ja sekoitetaan taikinaan jauhoseos. Seuraavaksi joukkoon lisätään kaurahiutaleet, suklaa- ja lakupalat ja kookoshiutaleet. Voi huoletta jättää päivän käsitreenit väliin, sillä tämän taikinan sekoittaminen vaatii tosissaan voimaa.



- Kippaa taikina vuokaan ja taputtele käsin tasaiseksi.
- Paista noin 25 minuuttia.


(Oho. Siinä lepäävät vieläkin ja koska olin luvannut ettei krapulapäivänä tarvitse jaksaa mitään ylimääräistä, niin voin hyvin jättää huomiseen, vaikkei krapulaa olekaan.)

Valmista tuotosta en valitettavasti ennättänyt ikuistamaan, mutta kun kuvittelee mielessään ison, neliskanttisen cookien, niin päästään varmasti aika lähelle totuutta.

Krapulaa tai pikemminkin sen olemattomuutta voikin käyttää hyvin aasinsiltana siihen, kuinka oli eilen Maijan kanssa puhe, että voisi lähteä retkellä Lielahden Citymarkettiin tänään, jos olen ihmismäisessä kunnossa. Aamulla heräsinkin virkeänä puoli kahdelta (empä ole ikinä nukkunut noin pitkään!), niin se oli sitten sillä selvä. Ajatus tähän lähti siitä, kun innostuin yhdestä leivontaohjeesta, johon tuli Pandan juoksevaa lakumöhnää(niin lukee pakkauksessa), mutta sitä ei löytynykään mistään keskustan kaupasta, niin oli pakko lähteä katsomaan myös isompien putiikkien valikoima. Eipä löytynyt Citymarketistakaan, mutta ei sen niin väliä, sillä näkyi Jonne Aaron(!) kumminkin. Minullahan on siis erittäin HC- luokkainen Negativemimmi- tausta yläastevuosilta ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kohtaaminen em. henkilön kanssa Tamperelaistumiseni jälkeen. Varmasti merkittäväksi sen teki se, että tapahtui juuri Citymarketin juustohyllyssä. Ei, en huutanut tai saanut minkääntasoista hepulia, ei huolta. (Jäin miettimään kuka edes olisi sellainen, kenen tähden edes voisi saada hepulin, mutta äkkiseltään ei tule mieleen ketään. Varmasti niitäkin on.)


(Tampereen sää oli tänään tämä n.15:15. Miltei kotikadulla odottamassa bussia numero 27.)


(Bändäribussikorttini tai ainakin melkein)


("Miten "turistikuvissa" ollaan?" Maikki)





(Elintärkeitä ostoksia! Suomalainen vesimeloni yllätti niin paljon, että oli pakko testata. Äsken maiston, niin ihan meloonilta maistuu, vaikkakin aika miedosti ja väriltään on tosi hailakka.)


(Kotimatkalle lähdettäessä testasin heijastaako miten pahasti, jos ottaa kuvaa lasin läpi)


(jotta voitiin ottaa ajastimella roskiksen päältä parhain yhteiskuva. Oli kumminkin meidän ensimmäinen yhteinen retki, niin jo siksi ikuistamisen arvoinen.)

Tämä päivä meni sitten tälleen, kun kello näyttää jo kymmentä vaille kymmentä. Onneksi huomenna on sunnuntai, niin ehtii unirytmejä tasoittaa ja ehkä saamaan jotain aikaankin. Sain eilen vihdoinkin korkattua Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, niin voisin loppuillan pyhittää sille. Jos nyt tältä Negativen kuuntelulta maltan, sillä ollut sen verran paljon tänään tapetilla, että oli pakko laittaa War of love soimaan.

Kolmas kerta toden sanoo

Liekkö silkkaa saamattomuutta, kun vasta menneenä kesänä sain otettua itseäni niskasta kiinni ja tehtyä ensimmäistä kertaa itse hummusta! Tahinin hankkiminen oli varmasti se haasteellisin osa, vaikka ei se oikeasti ollut edes vaikeaa kävellä kauppaan ostamaan sitä purkkia. Tietämättömille tiedoksi; Tahini on seeminsiemenistä valmistettua tahnaa, joka on nimenomaan hummuksessa keskeinen raaka-aine. Testatusti kelpo hummusta saa ilman tahiniakin, mutta tuo se siihen omaa pehmeyttään korkean rasvaprosenttinsa ansiosta. Tahinia voi syödä ihan sellaiseen esimerkiksi leivän päälle. Itse tykkään ettei oikein maistu millekään, niin toistaiseksi ainakin jättänyt väliin siltä osin.



Noviisina ajattelin, että turvallista on ensin pelata valmiilla resepteillä ennen kuin alkaa itse kikkailemaan. Noh, ensimmäisellä kerralla tuli ihan liikaa persiljaa omaan makuun ja toiseen taas ihan liikaa sitruunaa, että maistui enemmän jollekin makealle tahnalle. Päätinkin, että nyt on jo korkea aika soveltaa itse ja lähteä hakemaan uutta ulottuvuutta savupaprikamausteen kautta, joka on muuten uusin lemppari mausteeni. (Ylipäänsäkin kaikki, mikä maistuu savulle on yleensä ihan törkeän hyvää!) Omakehu haisee, mutta sanon silti, että tulipa hyvvää!

Paprikainen hummus

285g/1 GoGreenin purkki kikherneitä
puolikas paprika
1½ rkl tahinia sekoitettuna n. 1/4 dl vettä
1/4 dl sitruunamehua
2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulin kynsi murskattuna
1 tl suolaa
½ tl jauhettua chiliä
½ tl juustokuminaa
1 tl savupaprikajauhetta
1/4 dl vettä

* Valuta herneistä neste pois.
* Heitä kulhoon yhdessä paprikan palojen kanssa ja surruta sauvasekoittimella(tai blenderillä, mikä sulla sitten ikinä onkaan. Soda streamista ei ole apua tässä.)
* Lisää tahini-vesi- seos ja sekoita pikkusen.
* Heitä sitten sekaan loput aineet ja sekoita tasaiseksi.
* Tarkista maku! Yllä olevat maustemäärät on sellaisia noin- määriä, niin jos haluaa esim. tulisempaa, niin siitä sitten vaan lisäämään chiliä.


(Kaveriksi tein sipulirieskoja ja olipahan niin hyvää, ettei aamupalaksi jäänyt mitään, hups.)

Hummus kannattaa säilyttää suljetussa rasiassa, niin ei levitä makua/hajua jääkaapissa muihin juttuihin. En ole oikein vielä päässyt jyvälle tuosta säilymisestä, mutta ainakin sellaisen 2-3 päivää. Suosittelen kuitenkin lämpimästi kokeilemaan hummusta vaihtoehtona leivänpäällismakkaroille sun muille, sillä terveellinen, helppo tehdä ja parhaimmillaan erittäin maukas. Kikherneiden sijaan voi käyttää myös ihan perinteisiä herneitä, jos tahtoo suosia enemmän lähellä tuotettuja raaka-aineita.

Illalla lueskelin Härkäpapua sarvista- kasviskeittokirjaa ja voi juku, miten innostuin taas lisää tästä maailmanpelastamissuunnitelmastani! Mahdollisesti vielä myöhemmin tänään palaan asiaan, mutta nyt täytyy mennä hoitelemaan tuo maailmanlopputiski ja paistamaan leipää!

ps. Väittävät, että Valkosipulitoffee olisi hyvää, upeaa, fantastista! Epäilen niin suuresti, että ehkä on pakko kokeilla itse. Vaatii tosin vähintään lakupullien(!) testaamista samalla, jos tarvitsee toipua suurestakin järkytyksestä.

We can build a new tomorrow, today!

Henkilökohtaista kriisiaikaa elettäessä on kaikista paras keskittää kaikki ajatuksensa ja tarmonsa jonnekin aivan muualle, kuten esimerkiksi maailman pelastamiseen. Olen lueskellut paljon viimeisen viikon aikana Raisan Maailmanpelastus operaatiosta ja innostunut sen myötä itsekin vähän kartoittamaan omia kulutustottumuksia ja elämistä ylipäänsä, että voisiko jotain tehdä ekologisemmin. (Suosittelen jokaisen edes vilkaisemaan, sillä tosi hyviä, arkiläheisiä vinkkejä.) Helposti saattaa käydä niin, kun jonkun asian on tottunut tekemään tietyllä tapaa, niin ei sitä itse välttämättä edes tajua tekevänsä ennen kuin joku toinen siitä huomauttaa tai vastaavasti alkaa itse ajatella uudesta näkökulmasta. Huvitti alkuun suorastaan, miten tunnollisesti eräs toverini sulkee eteisvaloni aina lähtiessään ja vaikka itsekin pyrin siihen, ettei valot pala turhaan, niin huomannut miten saatan juosta erikseen sitä sulkemaan, jos joltain kylään tulleelta on jäänyt palamaan.

Toki on hyvä ottaa huomioon realiteetit ja järjenkäyttö tässäkään asiassa ei ole kiellettyä. Itse huomannut vuosien saatossa sen, että tietyissä asioissa olen hyvinkin ehdoton, kaikki tai ei mitään- tyyppi ja monesti näitä asioita miettiessä päätynyt miltei hengenahdistuksen partaalle, sillä kaikkea ei vaan voi ottaa huomioon ja täten minun täytyy olla vähintään epäonnistunut ja kelvoton. Eihän tällainen ajatusmalli palvele ketään ja sen verran elämästä oppinut, että ei tätäkään asiaa tarvitse ottaa kuolemanvakavasti. Jos joku tahtoo, niin en kiellä, mutta itse pysyn mielummin järjissäni ja rahkeitteni mukaan teen sen minkä pystyn. Ehkä se on se ahdistus siitä, että joku on osoittamassa sormella, vaikka harva fiksu sellaista tekee ja hyvä niin, sillä minusta jokaisen olisi hyvä pääsääntöisesti keskittyä vain omiin tekemiinsä ennen kuin alkaa arvostella toisia. Mahdollisesti puhuin juuri itseni pussiin, sillä mitä muutakaan tässä yritän, kuin herätellä jokaista miettimään uudestaan arjen valintojaan, mutta lähtökohtaisesti ehkä enemmänkin yritän vakuuttaa itseni siitä, ettei kukaan muukaan ole täydellinen tässäkään asiassa.

Monesti kuulee sitä, miten ihmiset puhuvat ajatelleensa ryhtyvänsä kasvissyöjiksi, suosivansa enemmän luomua, vähentävänsä yksityisautoilua ja mitä ikinä. Kaunis ajatus kyllä, mutta surullinen faktahan on se ettei pelkällä miettimisellä mikään miksikään muutu. Ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että koko elämä pitäisi kerralla pistää uusiksi, vaan juuri niitä pieniä tekoja kuten valojen sammuttamista, kierrättämistä ja kotimaisen suosimista esimerkiksi. Paljon se riippuu siitä, minkä kukin kokee itselleen tärkeäksi ja missä menevät ne oman mukavuusalueen rajat, mutta mielestäni jo se, että edes yrittää on parempi kuin ei mitään. Huomaamatta nousee niskakarvat pystyyn näistä "ei minua kiinnosta"- ihmisistä, sillä en ymmärrä miten nämä henkilöt pystyvät elämään itsensä kanssa tai lähinnä sivuttamaan kaiken. Tunnetusti tieto lisää tuskaa, niin toisinaan kyllä on miltei kateellinen, että jos voisikin vain lakata ajattelemasta ja elää omassa kuplassa, joka ei olisi mitenkään sidoksissa muun maailman kanssa. Harmi vaan, että ei ne ongelmat siten mihinkään katoaisi. Miettinyt, jos jokaisen päättäjän tai ei, ihan jokaisen katutallaajan otsaan tatuoitaisiin IF YOU TOLERATE THIS YOUR CHILDREN WILL BE NEXT, niin pistäisikö se ihmisiin yhtään enempää liikettä, kun sitä joutuisi joka aamu tavaamaan ensimmäisenä peiliin katsoessaan. Voisi kuvitella ainakin, että jos ei mikään muu motivoi niin omat lapset edes ja että heille olisi tulevaisuudessa tarjolla muutakin kuin kasa paskaa.



Siinä olikin sitten paatosta kerrakseen! Toivottavasti en pahoittanut kenenkään mieltä, sillä se ei ollut tarkoitukseni. Sukkela tunne, että tätä saattaa jokunen lukeakin, kun kävijälaskuri näyttää yli tuhatta näin muutaman kuukauden jälkeen, mikä on lämmittänyt mieltä tosi paljon. Tämän aiheen tuntumassa on tarkoitus pysytellä varmasti vielä jatkossakin, mutta lähinnä keskittyä vain omiin tekemisiini ja välttää minkään tasoista saarnaamista, sillä ei se ole minun paikkani.

Tämä viikko on pelkkiä etäpäiviä koulun suhteen, joten pystyn täysipäiväisesti keskittymään vaan maailmanpelastussuunnitelmani kaavoittamiseen. Tänään piti tosin käväistä koulussa aamupäivällä, enkä olisi millään malttanut kaikelta intoilultani. Ei tee edes mieli lakuja, kun saa niin suuret kiksit tästä innostumisesta, jesjes!

Ruokalaskut kuriin!

Taas alkaa olla se vaihe kuusta, kun on syytä alkaa kiinnittää huomiota tilin saldoon ja siihen, mitä sieltä kaupasta voi kantaa kotiin. En tiedä onko syy Kuninkaankadun Punnitse & Säästä vai Pandan suklaatäytelakut, sillä viime kuukausina rahankäyttöni on lipsunut huomattavasti aiempaan verrattuna. Muutamaa levy- ja kirjahankintaa lukuunottamatta materiaa en ole suuremmin mukanani mistään kantanut, joten ruoka lienee suurin menoreikä.

Jos mietitään ajallisesti suuremmassa mittakaavassa eli ei pelkästään viime päiviä vaan viimeistä kolmea kuukautta, jonka aikana alkanut panostamaan entistä enemmän vegaanisiin elintarvikkeisiin esim. maitotuotteiden sijaan, niin onhan siinä suuri rahallinen ero. Toki paljon on ollut ns. turhaakin, kuten miten yrittänyt pitää makeanhimoani loitolla raakapatukoilla, vaikka esimerkiksi hedelmät olisivat halvempi ja eritoten näin syksyllä, kun kotimaisia omenoita on kaupat pullollaan, ekologisempikin vaihtoehto.


(Ginger bread:it on lemppareita, sillä ihan kuin piparkakkutaikinaa söisi! Sitä vastoin tuon Cashew cookie:n jätän vastaisuudessa suosiolla väliin.)

Tosin tätä voi käyttää aasinsiltana siihen, että jokainen, joka kamppaillut sokerinhimoa vastaan tietää, että hedelmät yms. ovat siinä hetkessä miltei viimeinen asia, joita tekee mieli, mutta ei nyt mennä siihen sen enempää.

Aloinkin miettiä, että mitkä olisivat toimivia strategioita siihen, että kulutuksen saisi pidettyä aisoissa ruokakaupassa(kin), mutta silti olisi mahdollista syödä muutakin kuin puuroa ja perunaa.

Suunnittele!
Varmasti sillä, jos miettisi etukäteen mitä esim. kyseisellä viikolla voisi tehdä ruuaksi helpottaisi hahmottamaan, mitä kaupasta tarvitaan. Liian usein päädyn ummikkona kauppaan (yleensä vielä nälkäisenä), niin menee joko paniikinomaiseen säntäilyyn, kun ei osaa ostaa mitään tai siihen, että mukaan tarttuu kaikkea epämääräistä, mistä parhaimmillaan osa päätyy lopulta roskiin. Ruuan heittäminen hukkaan on asia, joka on aina epämiellyttävää, mutta välillä menee siihen väkisinkin, sillä yhden hengen taloudessa ei vain aina ennätä syömään kaikkea ennen pilaantumista. Suhteeni ruokaan on myös aina ollut hieman ongelmainen, niin toisaalta mielummin käyn vaikka joka päivä erikseen kaupassa ostamassa sen yhden omenan, jos tiedän syöväni sen kuin se, että ostaisin kerralla kilon ja sitten märäntyvät pöydälle, jos ei yhtäkkiä teekään mieli.

Ota toimivia perusresepteja haltuun!
Monta kertaa pähkäillyt, että mitä penikkana ollessa syötiin kotona, että varmasti oli muutakin kuin se jauhelihakastike, tätä nykyä soijarouhekastike ja makaroni. Sitä ja muita erinäisiä mössöjä ruokani useimmiten ovat, mikä on näin pidemmän päälle koitunut todella puuduttavaksi. Ehkä se, miten kasvissyöjäksi olen suorastaan naurettavan nirso, niin kynnys kokeilla kaikkea uutta tai jotain, minkä kokenut pahana on erittäin korkea. Esimerkiksi kaalihan on tosi halpaa, ravitsevaa ja monikäyttöistä, mutta hyi! No ei, olen syönyt ruokia, jotka pitäneet sisällään kaalia ja olleet silti hyviä. Kunnollisen salaatinkastikkeen kanssa pelkkä kaalisalaatikin voi olla tosi jees. En vain ole ikinä itse valmistanut kaalista mitään ja siksi en uskalla siihen kaupassa tarttuakaan, sillä olen tosi skeptinen sen suhteen, että kykenisin loihtimaan siitä jotain hyvää. Ehkä pitäisi joku päivä ottaa riski ja kokeilla, sillä ei kai esim. kaalilaatikko voi kovin pahasti mennä mönkään keittokirjalukutaitoiselta noviisiltakaan.

Useimmiten keinoni kokeilla jotain uutta on se, miten kaivelen jonkun tosi erikoisen ja hienon reseptin, millä useimmiten tullutkin hyvää ruokaa, mutta taloudelliselta kannalta +/- nolla tilanne, sillä useimmiten tuollaisia ohjeita varten tarvinnut ostaa kaikki raaka-aineet erikseen ja ruuasta riippuen riittää maksimissaan pariksi päiväksi. Parhaimmillaan käynyt niinkin, että ostanut kympin edestä aineita, tehdessä jokin mennyt pieleen ja lopussa voi todeta, että juuri kävin kaupassa, mutta silti ei ole mitään ruokaa.

Nytkin on keittokirjoja kirjastosta lainassa, niin pitäisi vaan tunnollisesti selata ja poimia sieltä mahdollisimman monipuolisesti ohjeita, jotka eivät kuitenkaan vaatisi hirveästi kalliita aineita. Tänään tuli taas mieleen, kun tehtiin koulussa powerpoint- harjoitus seitanista luokkatoverini kanssa, että pitäisi käydä ostamassa kikhernejauhoja, että voisi vihdoinkin tehdä seitania. Jotenkin aina unohdan sen olevan edes mahdollisuus, mikä saattaa johtua siitä, että on niin paljon aikaa vievä. Yleensä ruokaa miettiessä on sen kysymyksen äärellä, että mitä tänään voisi syödä, niin seitan ja tofu (ainakin maustamaton ja harvemmin raahdin ostaa muuta kuin Alppron kumipaloja) jäävät pois laskuista.

Yritäs pysyä siinä karkkipäivässä!
Karkinsyönti mennyt taas ihan älyttömyyksiin viime viikkoina tai lähinnä miten lähes päivittäin tullut syötyä/ostettua jotain. Tietenkin ne yksittäiset lakut on pieni menoerä, mutta jos lähtee loppuviikosta ynnäämään, niin varmasti sillekin rahalle olisi muutakin käyttöä.

Oikeastaan koko tämä syomiseen liittyvä baletti olisi varmasti helpompi hallita ja nähdä mielekkäänä, jos olisi joku toinen tai useampia syömässä, sillä itseään varten harvemmin jaksaa panostaa. Ruuanlaitto seurassa on muutenkin kivempaa, etenkin jos voi samalla kinata esimerkiksi siitä, miten isoiksi paloiksi sipulit leikataan. Itseään varten jaksaa harvemmin organisoida mitään suurempaa tai ainakaan pysyä siinä suunnitelmassa, sillä jos ei huvita/jaksa niin voi yhtä hyvin syödä leipää ja antaa olla.

Jos jollain on jotain omakohtaisia vinkkejä tai ihan vain haluaa jakaa kokemuksiaan aiheeseen liittyen, niin olen pelkkänä korvana (tai ehkä paremminkin silminä tässä tapauksessa).

Stereo Total:n Hungry! olisi osuvin tähän kohtaan, mutta eipä sitä tietenkään youtubesta löydy. Sen sijaan tässä olisikin viime hetken linkkivinkki TÄHÄN! Ehkä karmivuutensa tähden suorastaan itkettävän liikuttava.

"On vielä parempi jos nousette tuolille ja huudatte: "MINÄ OLEN FEMINISTI!""

Eilen marssin kirjakauppaan (tai oikeastaan neljään ennen kuin tärppäsi) ja ostin Caitlin Moranin Naisena olemisen taito siitäkin huolimatta ettei välttämättä olisi ollut varaa. (Etenkin, kun päädyin eilen varaamaan tatuointiajan ensi viikoksi. Minulle käy aina näin näiden aikojen kanssa, sillä joka kerta olen varautunut viikkojen odotteluun, mutta parhaimmillaan tunnin päästä olenkin jo istunut penkissä hakattavana. Oli muuten kerrankin asiakaspalveluhenkinen tatuoija, kenelle ajan sain, mikä omiin kokemuksiin nojaten on miltei ennenkuulumatonta. Tämä menee kuitenkin nyt ohi varsinaisen aiheen, joten palataan asiaan myöhemmin.)
Eilisilta meni miltei kokonaan nenä kirjassa kiinni ja äsken sainkin luetuksi tuon vähän päälle 300-sivuisen manifestin naisena olemisesta. En olisi oikeastaan halunnut kirjan loppuvan ollenkaan, sillä noin jämerään tekstiin harvemmin törmää ainakin niin, että huomaa huitovansa nyrkillä ilmaa ja hokevansa "AIVAN! NIMENOMAAN!" (tai ainakin melkein). Kirjallisuutta naisten asemasta ja feminismistä tullut jonkun verran luettua aiemmin, mutta niihin verraten tästä teki erityisen arkipäiväläheisyys. Ihokarvojenpoisto esimerkiksi ei ole maailman tärkein/kriittisin kysymys naisen asemasta puhuttaessa, mutta se on kuitenkin toimenpide, johon meistä lähes jokainen käyttää huomattavasti niin aikaa kuin rahaakin ajattelematta sen enempää, mikä on perimmäinen syy siihen miksi nähdä kaikki se vaiva. Caitlin käytti hyvää vertausta kirjassaan tähän liittyen:

"Rikkinäisten ikkunoiden filosofia siirrettynä naisten epätasa-arvoon. Rikkinäisten ikkunoiden teorian mukaan käy niin, että jos aution rakennuksen yksi rikkinäinen ikkuna unohdetaan ja jätetään korjaamatta, niin se houkuttaa ilkivallantekijöitä rikkomaan lisää ikkunoita. Lopulta he voivat murtautua taloon, tuikata sen tuleen tai vallata sen. Samalla tavalla toimii ilmapiiri, jossa naisen häpykarvoitusta pidetään epäsopivana tai kuuluisia ja vahvoja naisia jatkuvasti haukutaan joko liian läskeiksi tai liian laihoiksi tai huonosti pukeutuviksi. Kun se jatkuu, vähitellen ihmiset alkavat murtautua naisiin ja sytyttää tulipaloja heidän sisäänsä."

En voi sanoa, että olisin itsekään täysin välinpitämätön ulkonäköni suhteen. Toisaalta pyrin olemaan peruskohtelias muutenkin, niin eiköhän se mene sen piikkiin ettei mieluusti haise tunkiolta ja aika mitä käytän niin vaatteiden valitsemiseen, kuin meikkaamiseenkin liittyy enemmän omaan identiteetin julkituomiseen kuin naiseuteen. Meikkaamaan en tosin ole ikinä oppinut ja olenkin lähes 100% varma siitä, että tuttavapiiriin kuuluvat miespuoliset henkilöt suoriutuvat siitä minua paremmin. Palatakseni ihokarvojen poistoon, niin sen kanssa olen dilemmoinut kanssa monta kertaa. Kuinka on ärsyttävää, höylien kanssa tulee lähes poikkeuksetta haavoja, iho kuivaa ja kirvelee (ompa kiva vetää sukkahousut jalkaan!), mutta silti teen sitä. Filosofisesta vinkkelistä katsottuna voi miettiä onko syy se, että itse tykkään enemmän, että sääreni ovat sileät vai onko niin vahvasti rakentunut ajatusmalli siitä, että ihmisarvoni määräytyy sen mukaan näytänkö kalpealta ja kipeältä. ja katinkontit! En minä tosielämässä yöuniani tämän takia sentään menetä enkä koe olevani yhtään sen vähempää feministi, vaikka epilaattorin satunkin omistamaan. Tosin en sano, että olisin riemusta hyppinyt kattoon bongattuani (tai oikeastaan sen teki sisareni, joka taisi traumatisoitua tapauksesta kaiken päälle) leuastani kasvaneen mustan, parisenttisen karvan. Eiköhän ne viiksetkin sieltä vielä tule, mutta mieluusti saisi ikävuosia tulla muutama lisää ennen sitä.

Enemmän ahdistusta aiheuttaa, kun miettii katkeaako tämä kierre missään, sillä koko ajan yhä nuoremmille syötetään täysin epärealistisia mielikuvia siitä millaiselta pitää näyttää ja miten käyttäytyä. En juurikaan lue (nuorten)naistenlehtiä, mutta harvemmin siellä törmää mainintoihin siitä kuinka on ihan ok jättää sheivaamiset väliin ja kaikkien hiki haisee. Ei sillä etteivätkö varmasti pojatkin saisi osaansa systeemin paineista, mutta ainakin väärän kuvan siitä, millaisia tytöt oikeasti ovat. Maija sanoikin kerran hyvin, että kaikki teinipojat pitäisi viedä uimahallin naisten suihkutilaan näkemään, miltä naisen keho todellisuudessa näyttää. No, toisaalta kauneusihanteet ovat muuttuneet kautta aikojen, niin ehkei tämäkään ole ikuista.

Ehdottomasti sellainen kirja, mikä pitäisi luetuttaa eritoten peruskouluikäisille, mutta eipä siitä varmasti haittaa ole kenellekään. Toinen tätä samaa sarjaa on Hanna Haurun Liian pienet sandaalit. Erittäin väkeviä novelleja samaan aihepiiriin liittyen.

Sinäänsä menee ohi aiheen, mutta oivalsin eilen (jälleen) miten Manic street preachersit ovat olleet aina neroja. Jos on oikeasti asiaa, niin pitää nimenomaan pitää meteliä ja nostaa itsensä tapetille, vaikka väkisin eikä vain kuiskia kellareissa tai kierrättää levyjä sisäpiirien sisäpiireissä. Tämä tuli mieleen siitä, kuinka oli sääli tavallaan ettei Riot Grrrl- liike tähdännyt samaan, sillä valtamediassa tosiaan olisi tarvittu(tarvitaan edelleen) äkäisiä ja peräänantamattomia hahmoja hyppimään patriarkaattien varpaille.

Kuihtuu kesäinen maa

Huomenna kesä virallisesti loppuu ja hampuusielämä siinä samassa, kun koulu kutsuu. Huomisesta alkaen voi taas opetella syömään kunnolla, lopettaa tupakan polttamisen ja elämään muutenkin nätisti. Ajattelin, että voisi kuitenkin ensin käydä mennyttä kesää vähän läpi lähinnä kuvien muodossa. Tosin kuvakansioita selattuani ei hirveästi voi hurrata. Huomaan edelleen ujoilevani mitä kameran käyttämiseen tulee ja siksi liian usein jää vain laukkuun, vaikka ikuistamisen arvoista olisikin ympärillä. Jotain sentään jäi käteen.


(Siskotapaaminen Raulan kanssa Helsingissä kesäkuun ensimmäisenä.)


(Sattui satamaan vielä vettä, niin koko Helsinki oli kuin Broder danielin Cruel town ja törmättiin vielä Berggreniin, niin tottakai piti ottaa asiaan kuuluvia kuvia.)


(Kerran loin uraa rockkuvaajana miltei henkeni uhalla, sillä keskeltä autotietä nämä hommat on parhain hoitaa, mutta reunalla eläminen onkin tässä tapauksessa juuri se juttu. Kannattaa vilkaista: Loistava polku & UltraNoir )


(Kesäni keskeisimpiä juttuja, miten pyykkituvan katolla oli lokin pesä. Näkyvyys katolle on täydellinen ikkunastani, niin kuin olisi ollut Avara luonto livenä. Siinä kohtaa, kun poikaset alkoivat opetella lentämään, niin ikkunan äärestä ei meinannut malttaa poistua ollenkaan. Kyllä niihin vieläkin törmäilee tuossa, kun pihalla taapertavat.)


(Postipoika muisti.)


(Vietin kaupunkijuhannusta ja huolehdin Maijan lainakissoista. Tiikeri tuimana odottamassa ruokakupille pääsyä.)


(Lusinaa taas kiinnosti enemmän allekirjoittaneen kengännauhat.)


(Juhannuksena sain myös parhaimman serkun kylään ja seurakseni hippaamaan Klubille. Muuten taidettiin lähinnä meillä pelata Yatzia, Kimbleä ja syödä karkkia eli just siistiä.)


(Elämäni pähkinänkuoressa. Mutta hei ompa alkaneet lihakset näkyä tämän kesän jäljiltä, että ei ihan pieleen. Ei tosin ole kuvassa näkyvän dvd:n ansiota.)


(Maijan päivänä leivottiin (tai no mie lähinnä tarkkailin ja söin lakuja) parasta kakkua! Kuvassa Maija vatkaa kookoskermaa.)


(Tsädäm!)


(Syntymäpäiväni aattona/4.päivä heinäkuuta sisareni tarjosi lasillisen sangriaa Suvi- nimisellä laivalle. Oli muuten parhain syntymäpäivä vuosiin. Ei tarvinnut edes itkeä, mitä nyt miltei liikutuksesta, kun Maisa oli leipomut minulle kakun ja telkkarista tuli juuri silloin Broder Daniel Forever- dokumentti(!!) , jota en ollut aiemmin edes nähnyt.)


(Em. sisar. Ei ole muuten yhtään pieli. Aina tekee mieli sanoa kaikille, että ei miusta tarvii tykätä, mutta tykätkää miun siskosta, se on hyvä tyyppi!)


(Aamukahvi ennen laivaan tai pikemminkin veneeseen nousua.)




(Seuraneitini Maisa Tallinnassa.)






(Odottavan aika on pitkä. Kerrataanpa: Aamulla herätys oli noin kello puoli seitsemän, Tallinnaan saavuttiin siinä kahdentoista aikaan, tapahtuma-alueen portit aukesivat viideltä ja Manicsit aloittivat n. 23:00. Tämä kuva on otettu alueen ulkopuolelta, kun lepäilimme vielä vähän.)


(On vain niin Nicky Wiren syytä ettei näistä kuvista saa selvää.)


(JD Bradfield)


(Katutaidetta Tallinnan yössä, sillä pitihän sitä jotenkin itsensä hereillä pitää. Ei _ikinä_ enää_ !)


(Kerran ulkoilutettiin vessapaperia Näsinpuistossa)


(ja leikittiin intektuelliketkuelleja.)


(Tämän merkinnäin Taide- osio.)


(Joskus heinäkuun puolivälissä oli Vili hoidossa ja käytiin Tallipihalla katsomassa heppoja.)


(21.7 Anna ja Jemo sanoivat "Tahdon" Sumiaisten kirkossa. Parhaillaan kuoro lauloi All you need is love:a.)


(Häiden jälkeen toipumassa (ensimmäistä kertaa) mökillä Konnevedellä.)






(Mökilläkin on oltava oma kuppi. Vakaasti olin ajatellut mennä menneiden vuosien traumoista huolimatta poimimaan mustikoita nyt kesällä edes sen verran, että olisin voinut kokeilla yhtä hillo-ohjetta, mutta taisi jäädä hillonteko toiseen vuoteen.)


(Oltiin Maijan kanssa valtaamassa katua heinäkuun lopulla.)


(Salakuvasin hampuusikoiraa.)


(Välillä piti tehdä retki kauppaan, että saatiin syötävää ja olipahan tuskaista yrittää löytää jotain, mitä olisi voinut syödä, kun molemmilla oli sokerilakko. Tässä oli lopputulos ja sovittiin hyvin sinne kaljottelevien punkkien sekaan.)


(Maisa ehti asua tykönäni/Tampereella viikon ennen kuin sai tiedon opiskelupaikasta Irlannissa. Käytiin Gopalissa juhlistamassa. Voi luoja!!)


(Illalla vielä kesän viimeiset pussi"kaljat" ennen Mallashoviin siirtymistä.)

Selailin kalenteria viimeisen kolmen kuukauden ajalta, niin aika paljon on tullut hippailtua, katsottua elokuvia niin yksin kuin seurassakin, käytyä retkellä pariin kertaan ja luettua kirjoja. Sinäänsä varmasti merkittävin muutos tavanomaiseen on ollut se, että onnistunut pitämään kiinni tuosta treenaamisesta (tai jumppaamisesta, mutta tuo sanana mieleen vaan keski-ikäisiä naisia hyppimässä, niin treenaaminen kuulostaa paljon reippaammalta), vaikka nyt viime päivinä onkin lipsunut. Lähinnä miettien siitä näkökulmasta, että minä olen kuitenkin se, joka ei ole ikinä harrastanut mitään urheilua, niin tuo on vaan ollut tosi hyvin ja nyt täytyy yrittää petrata taas silläkin saralla, kun alan muutenkin kunnolliseksi.

Jos lapsuuden kesiä ei lasketa, niin ollut vuodenaikana aina haastava. Tämäkin kesä ollut paikoin erittäin raskas, mutta siitäkin huolimatta näin jälkeenpäin katsottuna kokonaisuutena ollut parempi kuin vuosiin. Paljosta voi kiittää Maijaa, Maisaa ja yksin Tamperettakin. Puolessa vuodessa onnistunut tekemään tästä enemmän kodin kuin mistään ja miten oli kiva joskus tajuta, että vaikka asiat menisikin mönkään, niin tämä kaupunki pitää aika varmasti minusta huolta.

Aloin yksi päivä tehdä syksyistä soittolistaa Spotifyihin, johon yritin kasata pelkästään instrumentaalisia kappaleita, mutta aika pian tuli sellainen "Äh, en jaksa tämmöstä, mie tahon kuunnella Curea!". Tässäpä jotain: It looks like the summer is over

Päivä mennyt hirveän vikkelästi, vaikka samalla aamusta tuntuu olevan ikuisuus. Aamupäivällä tuli käytyä ensimmäistä kertaa Keskustorilla järjestettävällä peräkonttikirpparilla. Ihmisiä oli niin paljon, että meinasi iskeä hengenahdistus aina jumittuessa pahimpaan sumaan, mutta siitäkin selvittiin. Ei silleen yllätä, että mukaan lähti sekä muutama panda, että levy.


(Pelastin myös tämän. Snoopy nyt vaan ei mene pieleen.)


(Loppukevennys)