Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana

Kahvi - kulttuurimme ihastuttavin päihde ja piriste! Monta kertaa miettinyt, miten suuri vaikuttaja on yksin sosiaalisessa kanssakäymisessämme, vaikkei varsinainen kahvilakulttuuri Suomeen suuremmin ole (vielä) rantautunutkaan. Sen oivalsi oikeastaan jo lapsena, kun mummolassa ihmeteltiin sitä, miksei serkun tyttöystävä juo kahvia tai kun alettiin kysellä, jokos sinä olet kahvia oppinut juomaan. Synttärikutsuilla oli aina aikuisten ja lasten kattaukset erikseen, mutta siitäkin hiljakseen siirtyivät ne ikätoverit aikuisten joukkueeseen, jotka olivat mustaa myrkkyä oppineet juomaan ja jättivät mehumukit sikseen. Vähemmästäkin heräsi ajatus, että tämän täytyy nyt olla jotain tärkeää vähintäänkin oman ihmisyyden kannalta, tämä osa-alue tulee ottaa haltuun.

Oma kahvinjuontini vaati pitkää totuttelua ja opettelua. Kaikki oheistuotteet, kuten kahvijogurtti, -jäätelö, -keksit yms. toimi enemmän kuin hyvin, mutta itse kahvi ei vaan mennyt alas yrityksistä huolimatta. Teen litkiminen alkoi hiljakseen kyllästyttää ja lukion lopulla, kiitos Jyväskylän Wayne's coffeen halpojen aamuhintojen aloin suosia ns. lelukahveja eli makusiirappisia Caffe Latteja, jotka tunnetusti ovat aika kaukana varsinaisesta kahvista. Jossain kohtaa huomaamatta tapahtui siirtyminen ihan tavanomaiseen suodatinkahviin ja tässä sitä ollaan; vakaasti kahvikoukussa. Ei nyt (ehkä) riippuvuudesta voida puhua, vaikka kehossa sen tunteekin aika nopeasti, jos aamukahvit jäi väliin. Jos olisi tarpeeksi hyvä syy lopettaa, niin varmastikin onnistuisi, vaikka vaatisikin totuttelua. En vain toistaiseksi ole keksinyt mitään syytä, miksi kahvista tulisi luopua. Toki toisinaan tulee epähuomiossa juotua hieman liikaa ja pelkkä mielikuva tuoreesta, höyryävästä kahvikupillisesta saattaa olla nautinnollisempi kuin itse kahvin juominen. Toisaalta uteliaisuudesta voisi joskus kokeilla olla kahvitta, että onko millainen vaikutus kehoon, mutta katsellaan sitä sitten, jos tuntuu ajankohtaiselta.

Tämä kaikki toimi oikeastaan aasinsiltana sille, miten tarjoilijan koulutuksessani olen vihdoinkin päässyt alkulätinöiden yli ja ns. tositoimiin. Mennyt viikko harjoiteltiin kahvilanpitämistä eli opeteltiin mm. erikoiskahvien tekoa. Pakko sanoa, että olen/olin aika innoissani kaikesta informaatiosta, mitä tulee nimenomaan kahveihin liittyen, sillä tällä hetkellä baristan hommat kiinnostaa kumminkin eniten. Kuinka siistiä olisi tietää enemmän erilaisista kahveista, paahtamisesta/paahtimoista ja osata vielä tehdäkin kaikkia hienoja. Tosin liika on liikaa tässäkin! Katsottiin youtubesta kaikenmaailman Latte Art- videoita ja minusta ne koiranpäät voi ihan hyvin jättää väliin, turhaa hifistelyä.





Perjantaina harjoiteltiin myös erilaisten kahvidrinkkien tekemistä. Harvemmin tulee koulusta lähdettyä utuisessa viskipöllyssä. Nyt kiinnostaisi vaan harjoitella itse kaikkea mahdollista, mikä sinäänsä on varjopuoli tässä, sillä ehkei maidonvaahdottaja kuitenkaan ole se tarpeellisin hankinta. Miten päädynkin aina opiskelemaan juttuja, mitä on hankala harjoitella kotona. Toisaalta eiköhän tässä vielä ehdi. Parin viikon päästä päästään taas leikkimään kahvilaa ja ilmeisesti kuukauden sisään olisi ensimmäinen kahvilaharjoittelukin ohjelmassa, joten sitä odotellessa!


(Ei minulla yleensä näin paljoa kahveja kaapissa ole. Huomaamattani kertynyt näemmä, mutta onneksi ne myös säilyy.)

Ottanut taas mutteripannun käyttöön. Pari vuotta sitten Italiassa reissatessa opin juomaan sillä keitettyä kahvia ja olikin pakko hankkia samanlainen heti Suomeen palattua. Pitkään menikin niin etten juonut muuta kuin mutteripannulla keitettyä. Tosin juhtui osittain siitäkin, että tavallinen keitin keitti ruskeaa vettä.

Olisipa jo perjantai!

Olen jäänyt koukkuun tv-sarjaan ensimmäistä kertaa vuosiin! En ole varmaan lapsuus/nuoruusvuosien jälkeen seurannut aktiivisesti mitään ainakaan sellaisella "kuinka maltan olla tämän viikon ennen seuraavaa jaksoa"- asenteella. Ensimmäisenä tulee mieleen vain The Tribe - Klaani, joka on aikanaan aiheuttanut saman reaktion. Varmasti myöhemminkin ollut jotain, muttei tule äkkiseltään mieleen. Olen ollut aina vähän huono katsomaan sarjoja muutenkin tai ylipäänsä innostumaan, kun kaikki on sitä samaa hengetöntä huttua. Silläkin varmasti ollut vaikutuksensa, etten ole asunut televisiollisessa taloudessa sen jälkeen, kun kotoa olen muuttanut pois. Netistä tullut katsottua jotain, mutta ei se ole sama asia. Ylipäänsä nykyään vaikea edes päästä tuohon tunteeseen kiinni, kun kaikki on jo dvd:nä tai ladattavissa netistä. Itse en tosin latailua ole ikinä harrastanut, mutta noin yleismaailmallisesti ajatellen. Varmasti osasyy ollut juuri tuo odottaminen, kun ne pari sarjaa, joita seurasin, ovat jääneet niin hyvinä mieleen. Epäilen ainakin olisiko vaikutus ollut sama, jos kerralla olisi katsonut kaikki jaksot putkeen.

Mutta, asiaan! Katu-uskottavuus varmasti kärsii nyt suuren kolauksen, kun paljastan kyseisen sarjan olevan Nelosella pari viikkoa sitten alkanut Vain elämää. Kadulla mainosständeisstä oli sarjan alkaminen pistänyt silmään, mutten suuremmin noteerannut, sillä en yleensä kiinnitä suurempaa huomiota tv-ohjelmamainoksiin tai mainoksiin ylipäänsä. Olikin puhdas vahinko, että avausjakson päädyin netistä katsomaan, sillä tarkoitus oli katsoa jotain ihan muuta ja hyvä niin, sillä jätti sen verran hyvän mielen, että pakko oli katsoa seuraavakin jakso ja tässä sitä ollaan. Varmasti paljon kiinni ihmisistä, millaisen tunnelman välittää, mutta noilla näyttäisi oikeasti olevan kivaa keskenään eikä kukaan ärsytä. Puhumattakaan esiintymisistä, sillä suorastaan sydäntälämmittävää seurata ja tietenkin minäkin herkistelen, jos muutkin liikuttuu.

Silläkin saattaa olla vaikutusta, että osallistujista lähes jokainen linkittyy enemmän tai vähemmän oman elämänkaaren varrelle. Kaikista artisteista Jari Sillanpää tulee varmasti aina assosioitumaan vilpittömään onnellisuuteen, sillä kotona kuunneltiin ollessani lapsi. Jäänyt mieleen eritoten se, kun oli hänen ensimmäinen levynsä nauhoitettuna c-kasetille ja soi autossa, kun lähdettiin kesälomareissuille. Sekin, miten meitä ipanoita oli suvussa siihen aikaan paljon ja ainakin mummon synttäreillä on Satulinnaa rallatettu.
Taitaa olla joku kotivideopätkä, jossa olen ehkä 4-vuotias ja laulan Katri Helenan Anna mulle tähtitaivas:sta ja samoja aikoja, kun Kaija Koo:n jostain kappaleesta tykkäsin tosi paljon. En kyllä yhtään muista mikä se oli. Muistan myös ajatelleeni, kuinka on tosi kaunis. Tinakenkätyttö tuli sitten joitain vuosia myöhemmin.
Nylon Beat ei koskaan ollut mikään isompi juttu, mutta sitä sukupolvea, että on Satasen laina- levyä tullut soittimessa pyöritettyä. Dingo on tietenkin aina Dingo tai miten siihen aina palaa, vaikkei ole koskaan elämää suurempi ollutkaan. Negative- menneisyydestä tulin mainittua muutama merkintä sitten. Cheek on ainoa johon ei ole mitään kosketuspintaa, sillä räp- musiikki ei vain ole minua varten.

Olin tänään Maijan luona katsomassa uusintaa perjantaisesta jaksosta, kun oli Neumannin päivä ja Kalpeat tytöt rakastavat toistensa lisäksi myös Dingoa. Tuli vain sellainen olo, että tekisi mieli kääriytyä sifonkiin ja lähteä hippaamaan. Harmi vain, miten sattuu olemaan sunnuntai ja huomenna olisi taas jaksettava startata uuteen viikkoon, että taitaa jäädä toiseen kertaan.



Jonnen heittäytyminen lämmitti mieltä erityisesti. Lanseerattiin Innokas Cheek- ilme, jonka voi bongata yllä olevasta klipistä.

What's wrong with this picture?

Olen havainnut, että blogin kirjoittamiseen pätee sama, mikä ihmissuhteisiin; mitä pidempään on vaiti, niin sitä vaikeampi on aloittaa. Ehkä osittain sekin, että aika tuntuu olevan nykyisin niin kortilla. Sen tietää, että siinä on helposti pari tuntia selällään avattuaan tekstikentän ja sitä tahtoo eritoten arki-iltoisin vaalia jokaista hetkeä erittäin hartaasti, vaikkei mitään tekisikään. En tiedä onko tuosta oravanpyörästä mitään tietä ulos, kun samanaikaisesti vaivaa se, että päivät vain juoksee eikä käteen jää mitään paitsi se, että on ollut koulussa, mutta samalla ei viitsi alkaa mitään, jotta ehtisi hetken hengähtääkin ennen kuin pantava taas nukkumaan. Nykyaikaisen ihmisen dilemmat osa yksi.

Nauratti miltei, kun tyhjensin kameran muistin, sillä en tosiaan taida juuri muuta kuvata kuin tavaroitani. En tiedä millä tuosta kameraujoudesta voisi päästä eroon, sillä tulevaisuutta ajatellen, niin ehkä kumminkin mielummin katselisi kuvia ihmisistä. Juuri tästä ujoudesta johtuen suhteellisen vähän kuvamateriaalia oikeastaan koko elämän ajalta, jos lapsuutta ei lasketa ja se on tosi harmillista.
Nauranut sitäkin, kun tänne olen kuvia pistänyt, että toivottavasti kukaan ei luule, että minä luulen osaavani ottaa valokuvia, sillä rajaukset sun muut on aina ihan miten sattuu, kun ei ole sitä silmää.


(Vili oli yökylässä joskus alkusyksystä. Reppana taisi ikävöidä äitiä ja isää, kun löysin nukkumasta eteisestä ja vahtimasta ulko-ovea.)


(Peiton alku ja lankasotkua. Viime viikonloppunakohan oli, kun sain aikaiseksi järjestää kaikki lattialla alejehtineet langat samaan koriin, sillä huijaamatta niitä oli kaikkialla. Tällä hetkellä peitto on ehkä kaksi kertaa tuon kokoinen. Haluaisin oppia tekemään villapaidan, semmosen isoreikäisen!)


(Taistolaislaulut ovat olleet tämän syksyn soundtrackissä hyvin ratkaisevana tai lähinnä Chydenius. Kupissa on vegaanista mustikka"rahkaa", jota tein. Alpron vaahdottuva soijakerma on ehkä paras keksintö sitten polkupyörän tai ainakin sinnepäin.)


(Postipoika muisti ja toi kaikkea hyötytarpeistoa.)


(Askartelin Maijalle synttärilahjaa. Harmi, kun valmis tuotos ei ehtinyt kuvaan, sillä tuli ihan hieno jopa. Pitäisi askarrella enemmän tai no enhän minä osaa kuin tollasia leikkaa-liimaa- hommia, mutta silti!)


(Helsingin sanomien viimeisimmässä kuukausiliitteessä oli pieni artikkeli koskien Reidar Palmgrenia ja väitti, että on 46- vuotias! En kyllä usko. Piti ottaa kuva talteen, että muistaisin ettei vanheneminen välttämättä ole paha asia. Tosin biologian puolesta en tiedä päteekö ihan noin, kun nykyiseltään jo peilistä katsoo usein Laila Kinnunen helvetistä. Meinasin rajata naamani ulos tästä kuvasta, mutta onkin oikeastaan aika hyvä demonstrointi tuosta edellisestä.)

Parhaista jutuista viime viikoilta ei tietenkään ole mitään. Viime viikollakin ehdin käydä Maijan syntymäpäiväkutsuilla (ainutlaatuinen päivä siinä mielessä, että tuntui oikeasti siltä etten syö sokeria enää ikinä!), rillutella luokkatovereiden kanssa (ihan kuin luokkaretkellä olisi ollut, vähintään yhtä jännää!) ja käydä Nekalassa katsomassa sirkusta. Aina yhtä upeaa huomata, mitä kaikkea siitiä saa aikaan pelkästään ihmistaidoin ja vielä suhteellisen vaatimattomalla tarpeistolla. Mutta ehkä tämä tästä vielä ja onhan koko loppuelämä aikaa opetella.

Kuulinpa tänään muuten aika hurjan jutun; Turun Romantiikka soittaa alkuperäisellä kokoonpanolla Bar Loosessa 8.12! Siihen nähden, ettei siitä ole kuin vajaa kolme vuotta, kun tiemme yhtyeen kanssa yhtyivät (ja bändin lopettamisesta oli jo silloin kulunut muutama vuosi) niin muodostunut yhdeksi merkittävimmistä monellakin eri tavalla. Ajatus on kapinaa- levy on niitä, mikä olisi pitänyt olla silloin käsillä, kun oli teini, vaikka tarpeeseen se on tullut myöhemminkin. Hiljan puheltiin juuri toverin kanssa sitä, miten meidän ajasta puuttuuvat vahvat, teeskentelemättömät, Suomalaiset äänet, mutta jos saataisiin Turun Romantiikka takaisin, niin sehän olisi enemmän kuin tarpeeksi.

Ikävä lokakuu

Syksyssä on oma lohduttomuuteensa, mutta useimmiten onnistunut kääntämään sen lohduksi ja sen tähden omalla tavallaan vuodenajoista helpoin. Nyt en jostain syystä osannutkaan varautua tähän äkkinäiseen pimeyteen ja painoon, mikä on meinannut latistaa täysin ja tuntunut paikoin lähes mahdottomalta. Yksin se, miten on jo lokakuu tai pikemminkin taas, sillä ei voi olla kulunut vuotta edellisestä, ei vielä. Lokakuu on kuukausista väliinputoaja, samaten maaliskuu; ei ole vielä kunnolla talvi/kevät, vaan sellaista tasaista selviytymistä ja odottamista.
Aloin miettimään asioita, joiden avulla tämän syksyn onnistuisi selättämään tai pikemminkin tekemään siitä siedettävän.

Toverit!
Sinäänsä melkein kaiken pystyy jollakin tapaa linkittämään tämän alle. Tullut monta kertaa siihen tulokseen eritoten viime aikoina, että enhän pärjäisi täällä alkuunkaan ilman Maijaa. Toisaalta onkin minun Greta tai ei Kalpeat tytötkään toimineet erillään. Tosin en tiiä onko se enemmän hyvä vai huono, kun meinaan tätä nykyä saada aina hepulin miettiessäni meidän juttuja ja julkisilla paikoilla saattaa ainakin näyttää kyseenalaiselta väännellä naamaansa pidätellystä naurusta.

Ennen kaikkea uudet toverit! Ehkä johtui nimenomaan siitä, kun koulun suhteen ei ottanut mitään painetta sosialisoimisesta, niin sitten sitä huomaakin saaneensa uusia kavereita ihan huomaamatta. Nimenomaan ei pelkästään koulukavereita, vaan sellaisia, joiden kanssa voi mennä esim. kiertämään kirppareita.

Koulu
Vaikka paikoin kaivannutkin työttömyyttä ja aamulla ensimmäisten joukossa kirjastossa säntäilyä, niin sosialisoimisen lisäksi tällä haavaa rutiinit ovat enemmän kuin hyväksi ja miten on joku syy, miksi on pakko lähteä kotoa joka päivä. Viime viikolla alkoi opiskelijaravintola- opetus (käytännössä pyöritetään sitä ravintolaa), niin päivät menee vauhdilla eikä liiemmin ehdi pysähtyä. Tämän viikkoa ollut leipomovuorossa, mikä tuntunut pitkästä aikaa enemmän kuin virkistävältä eikä edes kakun kuorruttaminen tuottanut ahdistusta, vaikka edellisestä on ties kuinka kauan aikaa.

Mummoharjoitukset
Jälleen on se aika vuodesta, että lattia täyttyy lankakeristä ja isoäidinneliöistä. Tavoitteenani on jälleen saada aikaan päiväpeite (edellisestä tulikin tuolinpäällinen). Olen onneton käsitöissä, ollut aina, mutta aikanaan talouskoulusta jäi käteen taito virkata sekä kolmiohuiveja, että kyseisiä neliöitä. Maija sanoi kerran, että vanhana minulla ei asunnossa varmaan ole muuta, kun pandoja ja noita neliöitä. Ei välttämättä kovinkaan kaukana totuudesta. Tykkäisin näperrellä ja tehdä, mutta on vaan pärjättävä näine hyvineen (tosin juuri päivällä bongasin Suomalaisen kirjakaupan mainoksesta "Virkataan ruutuja"- opuksen. Ehkä se olisi seuraava Holy bible ja saisin laajennettua repertuaariani). Siinä hommassa on vaan jotain tosi rentouttavaa. Mummoilusta tuli mieleen, että karjalanpiirakoita pitäisi joskus tehdä ite! Kerran oli puuroriisitkin ostettuna valmiina, mutta se vaan jotenkin unohtui.

Aikaansaaminen
Perjantaina on Animalian toimistolla avointen ovien päivä, uimapuku pitäisi saada hankittua niin pääsisi sinne uimaan, mustikkahilloa keittää ja mitä vielä. Sinäänsä kourallinen asioita, mihin voi liiankin helposti liittää sen "pitäisi"- sanan alkuun, mutta nimenomaan pitää olla ajattelematta sitä niin, vaan siten, että nyt menen ja olen reipas. Helposti jää yritykseksi, mutta katsellaan ja pidetään peukkuja. "Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.", sanoisi Eeva Kilpikin.

Musiikki ei sinäänsä tarvitsisi edes mainita, sillä on aika mikä tahansa, niin minulla on aina minun bändit ja laulut. Viime päivät olleet etupäässä yhtä taistolaislaulujen sekamelskaa, kun maanantaina poikkesin vasemmistonuorten leirillä olleen sisaren luo kylään ja sehän menikin siihen hoilottamiseen. Toisaalta omiaan juuri tähän, sillä onhan niissä juuri sitä pontta, että läpi mennään oli vastassa mitä tahansa ja nyrkit pystyssä, vaikka yksin. Kaj Chydeniuksen kappaleet ovat lemppareita ja Kristiina Halkola on vain ihana.



Kevin Grivois on tämän syksyn juttuja, jonka löytyminen oli oikeastaan silkkaa sattumaa, mutta kiitos valveutuneen toverin tästä on tullut pienessä ajassa erittäin merkityksellinen.