Olen jäänyt koukkuun tv-sarjaan ensimmäistä kertaa vuosiin! En ole varmaan lapsuus/nuoruusvuosien jälkeen seurannut aktiivisesti mitään ainakaan sellaisella "kuinka maltan olla tämän viikon ennen seuraavaa jaksoa"- asenteella. Ensimmäisenä tulee mieleen vain The Tribe - Klaani, joka on aikanaan aiheuttanut saman reaktion. Varmasti myöhemminkin ollut jotain, muttei tule äkkiseltään mieleen. Olen ollut aina vähän huono katsomaan sarjoja muutenkin tai ylipäänsä innostumaan, kun kaikki on sitä samaa hengetöntä huttua. Silläkin varmasti ollut vaikutuksensa, etten ole asunut televisiollisessa taloudessa sen jälkeen, kun kotoa olen muuttanut pois. Netistä tullut katsottua jotain, mutta ei se ole sama asia. Ylipäänsä nykyään vaikea edes päästä tuohon tunteeseen kiinni, kun kaikki on jo dvd:nä tai ladattavissa netistä. Itse en tosin latailua ole ikinä harrastanut, mutta noin yleismaailmallisesti ajatellen. Varmasti osasyy ollut juuri tuo odottaminen, kun ne pari sarjaa, joita seurasin, ovat jääneet niin hyvinä mieleen. Epäilen ainakin olisiko vaikutus ollut sama, jos kerralla olisi katsonut kaikki jaksot putkeen.
Mutta, asiaan! Katu-uskottavuus varmasti kärsii nyt suuren kolauksen, kun paljastan kyseisen sarjan olevan Nelosella pari viikkoa sitten alkanut Vain elämää. Kadulla mainosständeisstä oli sarjan alkaminen pistänyt silmään, mutten suuremmin noteerannut, sillä en yleensä kiinnitä suurempaa huomiota tv-ohjelmamainoksiin tai mainoksiin ylipäänsä. Olikin puhdas vahinko, että avausjakson päädyin netistä katsomaan, sillä tarkoitus oli katsoa jotain ihan muuta ja hyvä niin, sillä jätti sen verran hyvän mielen, että pakko oli katsoa seuraavakin jakso ja tässä sitä ollaan. Varmasti paljon kiinni ihmisistä, millaisen tunnelman välittää, mutta noilla näyttäisi oikeasti olevan kivaa keskenään eikä kukaan ärsytä. Puhumattakaan esiintymisistä, sillä suorastaan sydäntälämmittävää seurata ja tietenkin minäkin herkistelen, jos muutkin liikuttuu.
Silläkin saattaa olla vaikutusta, että osallistujista lähes jokainen linkittyy enemmän tai vähemmän oman elämänkaaren varrelle. Kaikista artisteista Jari Sillanpää tulee varmasti aina assosioitumaan vilpittömään onnellisuuteen, sillä kotona kuunneltiin ollessani lapsi. Jäänyt mieleen eritoten se, kun oli hänen ensimmäinen levynsä nauhoitettuna c-kasetille ja soi autossa, kun lähdettiin kesälomareissuille. Sekin, miten meitä ipanoita oli suvussa siihen aikaan paljon ja ainakin mummon synttäreillä on Satulinnaa rallatettu.
Taitaa olla joku kotivideopätkä, jossa olen ehkä 4-vuotias ja laulan Katri Helenan Anna mulle tähtitaivas:sta ja samoja aikoja, kun Kaija Koo:n jostain kappaleesta tykkäsin tosi paljon. En kyllä yhtään muista mikä se oli. Muistan myös ajatelleeni, kuinka on tosi kaunis. Tinakenkätyttö tuli sitten joitain vuosia myöhemmin.
Nylon Beat ei koskaan ollut mikään isompi juttu, mutta sitä sukupolvea, että on Satasen laina- levyä tullut soittimessa pyöritettyä. Dingo on tietenkin aina Dingo tai miten siihen aina palaa, vaikkei ole koskaan elämää suurempi ollutkaan. Negative- menneisyydestä tulin mainittua muutama merkintä sitten. Cheek on ainoa johon ei ole mitään kosketuspintaa, sillä räp- musiikki ei vain ole minua varten.
Olin tänään Maijan luona katsomassa uusintaa perjantaisesta jaksosta, kun oli Neumannin päivä ja Kalpeat tytöt rakastavat toistensa lisäksi myös Dingoa. Tuli vain sellainen olo, että tekisi mieli kääriytyä sifonkiin ja lähteä hippaamaan. Harmi vain, miten sattuu olemaan sunnuntai ja huomenna olisi taas jaksettava startata uuteen viikkoon, että taitaa jäädä toiseen kertaan.
Jonnen heittäytyminen lämmitti mieltä erityisesti. Lanseerattiin Innokas Cheek- ilme, jonka voi bongata yllä olevasta klipistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti