Muutama sana alushousuista

(kirjoittajan huomio: pahoittelut tekstin sekavuudesta.)

Tämä aihe ei tosiaan kuulu omiin suosikkeihini, sillä alusvaatteet ylipäänsä ovat aina näytelleet elämässäni välttämättömän pahan roolia, enkä siksi tahdo ymmärtää ihmisiä, jotka niihin upottavat rahansa tai ylipäänsä jaksavat innostua. Viimeisen viikon aikana kyseinen aihe ollut vain niin epätavallisen vahvasti tapetilla, että aiheuttanut jo yleistä huvitusta.

Kaikki alkoi siitä, kuinka viime viikolla havahduin siihen ettei kaapissa ole yksiäkään puhtaita alusvaatteita. Tosiaan en omista omaa pyykkikonetta, vaan pyykkäykset tulee hoitaa taloyhtiön yhteisessä pesulassa. Moitteeton systeemi, mutta kyseistä pesulaa käyttää koko kortteli, joten ajankin saa sen mukaisesti. Viimeisimmän varaamani vuoron jouduin jättämään väliin jostain syystä, joten ihmekkös tuo jos vaatteet loppuu. Hätätilassa yleensä on vaan lavuaaripyykättävä, mutta nyt silkasta saamattomuudesta ajattelin mennä ostamaan uudet, sillä alushousuja kuitenkin aina tarvitsee. (Jälkiviisaana hyvä todeta, että se varmasti olikin sitten se, mikä sai kuukausibudjettini suistumaan raiteiltaan.)

Tämä kaikki pohjustuksena sille, miten päädyin hankkimaan elämäni ensimmäiset tyttömäiset alushousut, jossa oli pitsit ja kaikki. Jokainen, joka ikinä edes vilkaissut Seppälän alusvaateosaston suuntaan, voi arvata ettei hirveästi löydy vaatekappaleita, joissa yhdistyisi adjektiivit mukava ja edullinen. Mukavuus oikeastaan ainoa asia, jota alusvaatteiltani vaadin ja jos jaksaisin etsiä mustia mummokalsareita, niin en varmaan muita käyttäisikään. Palataan takaisin em. pitsipöksyihin, niin kaikista epäluuloista ja skeptisyydestä huolimatta pääsin yllättymään positiivisesti, sllä nehän olivat jalassa ihan täydelliset! Ei puristaneet yhtään ja pitsikin oli niin pehmeää, ettei sitä edes huomannut. Liekkö tämä sitten ensimmäinen askel kohti tyttöyttä.

Äitini onnistuin vakuuttamaan kyseisistä housuista niin hyvin, että oli suunnistanut ostamaan samanlaisia. Parhain oli, kun olimme Maijan kanssa toissapäivänä lounastreffeillä ja paljastui miten oli tietämättään ostanut juuri tuollaiset. Tulimmekin siihen lopputulokseen, että nuohan ovatkin vähän kuin mummokalsarit, mutta pitsillä.

Maijan työkaveri: "Olenhan minäkin sinun ystävä."
Maija: "Juu, mutta meillä on Suvin kanssa samanlaiset alushousut, niin se on vähän eri juttu."

Pisteenä i:n päällä eilisessä Hesarissa oli Caitlin Moranin haastattelu How to be a Woman- kirjaan liittyen, jossa totesi miten "Ärhäkkä feministi TARVITSEE isoja kalsareita." Nimenomaan! Em. kirja on saanut suomennoksen ihan hiljattain ja haastattelu sain innostumaan niin, että päädyinkin säntäämään kirjakauppaan miltei samalta istumalta. Toistaiseksi jäi vielä kauppaan, sillä 30 euroa on ehkä vähän liikaa rahaa heittää pois tässä kohtaa, kun ollaan muutenkin jo miinuksella, mutta katsellaan sitten kun vuokra on maksettu. Ei muuten voi olla yhtään huono mimmi jo yksin sen tähden, että aikanaan esitellyt musiikkiohjelmassaan mm. Manicsit.

Kello näyttää olevan jo yli puolenpäivän, joten voisi olla korkea aika sulkea tietokone, jotta saisi jotain vielä aikaankin. Tosin olenhan ehtinyt katsoa loppuun viime yönä aloittamani There will be blood, joka muuten oli tautisen tylsä ja varaamaan liput Martti Suosalon monologiin Mielipuolen päiväkirja, joka esitetään vielä Lievestuoreella. Tavoitteena tälle päivälle olisi saada luettua David Ebershoffin Tanskalainen tyttö loppuun ja Jean-Luc Godardin Masculin Féminin kolahti postiluukusta, joten sen jos katsoisi.

Koulutytöksi koulutytön paikalle.

Nonnih, nyt loppui makaaminen, sillä viikon päästä olen koululainen jälleen! Palkaton duunari on kyllä ehkä kuvaavampi sana, sillä pääsin aikuisopiston tarjoilijakoulutukseen, mutta enpä ala valittamaankaan. Koulutuksen yksityiskohdista en oikeastaan tiedä toistaiseksi muuta kuin, että suurimmaksi osaksi työharjoittelua eli tervetuloa (jälleen) tuskailu harjoittelupaikan hankkimisesta ja stressi sopeutumisesta uusiin työrutiineihin ja ennen kaikkea ihmisiin. Huomasin jo leipurikoulussa, että eniten otin paineita työkavereiden kanssa kommunikoimisesta, sillä en taivu small talkiin ja jos vastassa on keski-ikäisiä (etupäässä) tätejä, niin harvemmin on mitään sanottavaa liittyen lapsiin, autoihin tai kodin remontointiin. Mikä lie neuroosi siitä, että pidetään tyhmänä, jos olen hiljaa, vaikka eihän se oikeasti taida ihan niin mennä ja onnekseni olen alkanut pikkuhiljaa oppia, että on ihan ok olla hiljaa, jos siltä tuntuu ja minulla on siihen oikeus. Hiljaa hyvä tulee ja reippaana rekan alle kohti uusia juttuja.

Viime päivät menneet lähinnä vauhdilla, vaikken ole tainnut tehdä edes mitään erikoisempaa. Kirjoittaminen jäänyt vaan kaikilta osilta, vaikka tännekin olisi ainakin pari reseptiä laitettavaksi. Perjantaina otin junan Jyväskylään, sillä Nina vietti läksijäisiä ennen kuin lähtee vuodeksi seikkailemaan Bristoliin. Hurjaa, miten tänä syksynä niin moni lähtee, mutta ompahan itsellä tekosyy lähteä reissuun ja vahva luotto siihen, että kohtaamme jälleen!


(Kertoo jotain allekirjoittaneen kuvauksellisuudesta, sillä näitä kuvia otettiin ainakin kourallinen, mutta tämä näytti inhimillisimmältä vaikka hiuksillani tuntuu olevankin joku ongelma. Noh, tämmöstähän tämä on.)

Suunnattiin Mustaan kynnykseen katsastamaan paikallinen Aivolävistys, jota tuli peruskoulun loppuaikana kuunneltua enemmänkin ja punkin veteraanit Nolla Nolla Nolla. Liekkö tämä sitten vanhuutta, kun lopulta huomasi keskittyvänsä vaan siihen, että kumpa pääsisi kotiin syömään ja peiton alle.

Muuten viikonloppu menikin lähinnä vanhempien luona ja sukuloidessa, kun nuorin serkku pääsi ripille. (Kai me ollaan sitten jo aika vanhoja, vaikka ei kai siitä niin kauaa vielä ole kun juostiin serkkutyttöjen kanssa mummolan kujalla ja leikittiin vintissä.) Sain vihdoinkin katsottua Niskavuoren naiset, voitin isän Kimblessä ainakin kahdesti ja tunnelmoitiin joukolla Mike Monroeta.


(Viliä ei tainnut kiinnostaa.)


(tutkiskelin tänään vanhempien luona vanhoja tavaroitani ja nuo päätin ottaa mukaan. Keltainen rulla on "WE CAN DO IT"- feministiteippiä.)


(Ikuinen suosikkini: Metroseksuaalin selviytymispakkaus. Lontoosta ostin joskus vuosia sitten, sillä oli vain niin mainio. Kotimatkalla junassa lueskelin tarkemmin noita ohjeita, niin ainakaan sisustuksen puolesta olen itse toivoton tapaus, sillä löytyi varmaan kaikki ne mitä EI pitäisi. Auts.)

Merkittävää on myös kuinka oivaltanut viimeisen puolentoista vuorokauden sisällä Soul Asylumin hienouden, vaikka aiemmin ole koko bändistä oikeastaan kuullutkaan. Runaway train :in bongannut radiosta sataan kertaan, kuten varmasti me kaikki, jääden aina vaille informaatiota esittäjästä. Viikolla tuli aivan vahingossa toverin kanssa puheeksi ja tässä sitä nyt ollaan. Jotenkin niin yltiöpäisen teeskentelemätöntä, mikä tekee meiningistä vain tosi riipaisevan. Vaikka sanoituksissa mentäisiinkin syvälle, niin silti elämämyönteinen poljento. Hei beibi, kyllä me aina pärjätään.





Jostain reissun päältä onnistuin vaan nappaamaan matkaani ikävän flunssapöpön, sillä nenä valuu kuin niagara ja pää humisee. Taidankin keittää teetä ja pistää elokuvan pyörimään, niin eiköhän se siitä.

Tyhjensin kameran muistin

( Hiljan olin sisareni kanssa viettämässä villiä lauantai-iltaa Kahvillassa, joka on ehkä Tammelan miellyttävin kuppila, eli käytiin tunnin verran lukemassa ennen kuin painuttiin takaisin kotiin nukkumaan.)




(Perjantaina, kun kävelin kotipihaan, niin oli jotenkin lohduton näky, kun roskalaatikoiden luona maassa oli paljon kaikenmaailman kampetta muistipelikorteista helmiin. Aivan kuin jonkun lapsuutta olisi oltu heittämässä roskiin. Ensimmäisenä tuli mieleen myös avioerotilanne, jossa lasta revitään toiseen suuntaan ja matkalla putoaa aarrelaatikko katukivetykseen, eikä ole aikaa jäädä poimimaan levinneitä tavaroita. Möh.)


(Oltiin lauantaina matkalla kirjastoon ja salakuvasin ovelasti ihanimman spanielin. Sääli, kun tuon rotuiset on kaikki niin kipeitä, sillä muuten ottasin mummona just tommosen!)


(Lauantaina myös tarjosin itselleni lounaan Gopalissa ja oli myös pakko ottaa jälkiruokaa, sillä kuvassa näkyvää pähkinäpiirakkaa on tarjolla niin harvoin ja huijaamatta parhainta ikinä!!! Jos ikinä menen naimisiin, niin tuota tarjotaan häissä tai sitten menen naimisiin vaan tuon piirakan kanssa.)


(Sunnuntaina Y-festivaaleilla Näsinlinnassa. Ninni Forever Band päädyttiin katsomaan sattumalta ja hyvä niin, sillä oli symppis. Aina on pakko ihailla tollasia supermimmejä, jotka osaa tehdä kaikkea jännää.)


(Varsinaisesti mentiin katsomaan Janne Perttulaa. Veti aika hiljaiseksi, mutta hyvässä mielessä.)


(Tarjolla oli muutakin taidetta.)


(Maisa ja taide.)


(Kotimatka, Näsinpuisto ja miun pöljä naama.)

Elina, mitä mä teen?

(Kuinka kohtalokasta, sillä blogiani on katsottu nyt yhteensä 666 kertaa. Vau.)

Aloitan tämän merkinnän nyt kolmatta kertaa, sillä jostain syystä kirjoittaminen jäänyt kesken ja aiempi lähestymistapa ei olekaan enää miellyttänyt, niin päätynyt vetämään kaiken yli. Lähinnä pohdiskellut toimettomuuttani tai kuinka se alkaa pikku hiljaa tuntua liialta, vaikkei kirjastossa juoksentelussa mitään valittamista olekaan. Varmasti tämä syksy tai kuinka joka vuosi iskee jonkinlainen tarve päästä tekemään jotain uutta. Harvemmin olen saanut asian eteen tehtyä mitään, aina on vain hyvä lykätä, että syksyllä sitten teen/menen/aloitan. Niin varmaan.

Yksi ilta puhuttiin Maijan kanssa tästä samasta aiheesta ja kuinka olisi ihana innostua kunnolla jostain. Tuli puheeksi Martat tai lähinnä josko niillä olisi joku sopiva jaosto meillekin. Pakko oli googlailla heti, kun kotiin pääsin ja meinasin pudota penkiltä, kun löysin Anarkistimarttojen sivut, sillä kuinka siistiä! En voi sanoa, että olisin mikään käsityöihminen, oikeastaan kaukana siitä vaikka osaankin virkata kolmiohuiveja ja päiväpeittoja, mutta eiköhän tuollaisessa toiminnassa olisi minullekin käyttöä. Ongelma on vaan se, että toimivat ainoastaan Helsingissä eli se siitä. Möh. Tietenkin maailma on järjestöjä pullollaan, joista varmasti löytyisi ja löytyykin monia, jotka ajavat itseäni kiinnostavia asioita, mutta järjestötoiminta periaatteessa ainakin vaatisi tietynlaista aktiivisuutta, jota pitäisi pitää koko ajan yllä. (Tosin olen ajatellut silti (vihdoinkin) mennä Animalian kokoukseen, kunhan on seuraava uusien ilta.) Minulle riittäisi, että voisi viettää aikaa hyvien tyyppien kanssa ja tehdä jotain jännää silloin, kun siltä tuntuu. (Kuulostaa siltä, kuin ei olisi tärkeää, mutta en vain ole sellainen yli-innokas henkilö, jolle olisi luontevaa olla koko ajan joka paikassa.)

Pitäisi vaan olla oma jengi! Hiljattain tuli luettua S. E. Hintonin poikakirjoja, jotka vahvistivat ajatusta oman jengin tarpeellisuudesta yksin siitä syytä, kun ei minulla koskaan ole ollut. Semmonen, jossa voisi tapella ja rähistä tarvittaessa, mutta silti tietäisi että aina pitävät sun puolta. Kaveri totesi, että sitä kutsutaan myös bändiksi, mutta ei-musikaalisena henkilönä ei ole ikinä ollut suurempaa paloa siihenkään suuntaan. Toisaalta ehkä vaan en ole osannut ajatella tarpeeksi luovasti, sillä olisiko edes siistiä jutustella älyttömiä megafoniin (sillä siihen puhuttuna/lautettuna kaikki kuulostaa hienolta) rumpukonepaukkeessa.

Onneksi aina voi innostua musiikista, jos ei mitään muuta, sillä muistin taas kuinka loistava levy on The Jesus and Mary Chain:in Psychocandy! Mistä tuli mieleen kuinka meinasin eilen mennä ostamaan karkkia ties kuinka monta kertaa, mutta empä sitten kuitenkaan ostanut eli olen aika super. Tosin eipä sillä etteikö edelleen tekisi mieli lakuja...

Laiska bloggaaja

Yleinen saamattomuus ollut varmasti suurin syy etten ole saanut viime päivinä aikaiseksi kirjoittaa mitään. Paljon mielummin katsellut elokuvia toisensa perään ja lukenut. Etenkin lukemisen suhteen vire tuppaa katoamaan ihan liian helposti, niin parempi vain pitää siitä kiinni silloin, kun iskee. Kirjoista tulikin mieleen, miten Helsingin sanomissa oli eilen listattuna syksyn tulevaa kirjasatoa ja vaikkei kyseisissä kirjoissa mitään hysteriaa aiheuttavaa ollutkaan, niin lukuinto nousi monta pykälää. Tulevan Sofi Oksasen teoksen ja ihan hiljan julkaistun Reidar Palmgrenin kirjan laitoin kirjaston kautta varaukseen. Selvästi Oksasen suhteen muutama muukin oli ajatellut olla ovela ja toimia hyvissä ajoin, sillä eihän siinä jonossa ollutkaan kuin 188 ennen minua. Ompahan ensi kesäksi lukemista.

Harmi vain, että lukeminen tuntuu toisinaan olevan teoriassa niin paljon helpompaa, mitä käytännössä. Miten kivaa niitä kirjoja on kantaa läjäpäin kirjastosta kotiin, vaikka suurimman osan kanssa kävisikin niin, että uusimisrajan tultua täyteen päätyy vain palauttamaan opukset luukusta koskemattomina kaikessa hiljaisuudessa. Vuosien varrella kertynyt ties minkälaisia listauksia teoksista, jotka pitäisi lukea ja paha tapa tehdä asioista velvollisuuksia, vaikka oikeasti eivät olisikaan, niin nostaa suuresti kynnystä tarttua toimeen. Tätä nykyä pyrkinytkin enemmän lukemaan mahdollisimman impulsiivisesti sitä, mikä sattuu juuri silloin kiinnostamaan eniten ottamatta sen enempää paineita.

Tarkoituksena oli alkujaan jakaa brownie- resepti, joita tein alkuviikosta, mutta näemmä päädyinkin puhumaan jotain ihan muuta. Alkuviikosta olin Keski-Suomessa vanhempieni luona vierailulla ja tarkoituksena nähdä yhtä parhainta mimmiä, Ninaa, joka on lähdössä kohta miltei vuodeksi seikkailemaan ulkomaille Uuraisille, Bristoliin. Sattuipa niin, että tiistaina neiti täytti vuosia ja ideaköyhänä ajattelin, että josko vaan leipoisi jotain ja suklaasta nyt tykkää kaikki (paitsi miun sisko, mutta se on muutenkin vähän kumma joskus).

Browniet

220g margariinia
3 dl fariinisokeria
1 tl vanilja-aromia
4,5 dl vehnäjauhoja
05, tl ruokasoodaa
150 g tummaa suklaata rouhittuna (alkuperäisessä ohjeessa pyydettiin 200g, mutta pihistelin kaupassa, kun en uskaltanut ostaa kahta levyä. Senhän tietää, kuka ne ylijäämät olisi syönyt...)
2 dl rouhittuja saksanpähkinöitä
0,75 dl soijamaitoa
(Ei ollut virallisessa ohjeessa, mutta taikinasta tulee tosi jäykkää ja paksua, niin pelkäsin sähkövatkaimen puolesta.)


( Ohje on taas Raisan käsialaa)

- Laita uuni lämpenemään 175- asteeseen. Voitele n. 20cm x 30cm:n kokoinen vuoka.
- Vatkaa margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää vanilja-aromi.
- Sekoita keskenään vehnäjauhot ja sooda. Lisää rasvaseokseen vuoron perään maidon kanssa. Puulasta voi olla sekoittamisessa miltei paras, sillä taikinasta tulee sen verran jäykkää, että vatkaimesta saattaa loppua tehot.
- Sekoita viimeisenä joukkoon suklaa- ja pähkinärouhe, ja levitä taikina mahdollisimman tasaisesti vuokaan.
- Paistoaika riippuu vähän uunin tehokkuudesta, sillä itse pidin reilun 20 minuuttia ja saattoi olla silti ihan liian kauan brownieksi, sillä kuiva brownie on vaan jotain tosi surullista. (Virallisessa ohjeessa aika on 30-35 minuuttia.)


(oli hyvää, vaikka kuvassa näyttää lähinnä leivältä)


(oltiin Jyväskylän kauppakadulla retkellä ja kuuntelemassa, kun vanha setä huuteli hävyttömyyksiä pikkutytöille.)

Yrittänyt taas taistella sokeria vastaan vaihtelevalla menestyksellä. Ehkä jos oppisi syömään kunnon ruokaa ja ennen kaikkea säännöllisesti, niin olisi varmasti helpompi, mutta jospa miekin joku päivä opin.

Nyt taidan mennä takaisin lukemaan.

It's Friday and I might be in love

Tällä viikolla avattiin miltei naapuriini uusi, aivan valtava Punnitse & Säästä- liike! Silkasta laiskuudesta harvemmin on tullut ketjun myymälää hyödynnettyä Tampereelle muuton jälkeen, sillä Tullintori on kuitenkin sen verran kaukana ja Runsaudensarvesta on saanut kaiken tarvittavan.

Olen nyt kahdesti kaupassa vieraillut enkä tiedä onko enemmän hyvä asia vai tuomiopäivän merkki, sillä kaikki ne jogurtti- ja suklaapäällysteiset lakut, - pähkinät ja - hedelmät, vaahterasiirappi-pekaanipähkinä-muromysli(!) jajaja mitä vielä!! Pakko tunnustaa, että nimenomaan jogurttipäällysteiset jutut on suuri kynnyskiveni tässä vegaaniuteen siirtymisessä, sillä ainakaan toistaiseksi en ole missään törmännyt vegaanisiin jogurtti/valkosuklaajuttuihin. Toisaalta näkyi olevan niin paljon yksin maidottomia suklaalevyjä yms. että jos vain ottaisin itseäni niskasta kiinni, niin selviäisin varmasti.

En tiedä miten aina tässä kohtaa kuuta, kun rahat alkavat olla vähissä, iskee hirveä tarve ostaa kaikkea ei-niin-tarpeellista. Nytkin tarkoitukseni oli ostaa puuttuvia aineita seitania varten, mutta tarttuikin matkaan jotain ihan muuta. Ne vanukkaat sentään osasin jättää hyllyyn.



Teetä on pitänyt ostaa pitkään, vaikka itse juon nykyisin tosi harvoin. Ennen miltei täydet paketit vaan pursuilivat kaapeista, mutta tänne muuton jälkeen ilmestynyt teetä lipittäviä kyläilijöitä sen verran, että varastot päässeet huomaamatta ehtymään miltei loppuun. Suklaata ei tehnyt varsinaisesti edes mieli, mutta uteliaisuuttani otin. Savupaprika sentään ollut pitkään ostoslistalla.

(Sivuhuomautuksena tähän väliin täytyy sanoa, että taisi siitä viime viikkoisesta sokerittomuudesta olla jotain hyötyäkin tai sitten tapahtunut joku maailman suurin ihme, sillä ei vaan tee mieli mitään. Maanantaina kävin ostamassa haaveilemiani irtokarkkeja, mutta meni sitten koko ilta tavanomaisen silmänräpäyksen sijaan siihen, että sain ne syötyä. Yksi päivä kävin ostamassa juuri noita yllä mainittuja lakuja, niin muutaman jälkeen alkoi jo tehdä tiukkaa ja eilisen pannukakku-siirappi-kermavaahto- aamiaisen jälkeen olo oli kuin jyrän alle jääneellä. Ei silleen yhtään haittaa jos pysyisi tällaisena, sillä mikäpä olisikaan ihanteellisempaa kuin oppia syömään vähän ja silloin kun sattuu tekemään mieli, niin ei tarvitsisi tehdä koko asiasta mitään ongelmaa.)



Ei harmita kyllä yhtään, että jätin Keski-Suomeen lähtemisen ensi viikkoon, sillä kadunvaltauksesta huolimatta ei ole yhtään ikävä rallihumua ja -ääliöitä. Sitä paitsi saan suosikki tyttöni Helsingistä kylään viikonlopuksi, niin ei vain voi mennä pieleen.

Sipulihan onkin hyvää.

En varmastikaan ole ainoa, joka lapsena jaksoi marmattaa sipulista ruuassa ja miten haasteellista niitä lihapullia oli syödä, kun piti ronklata ne sipulin palaset pois sieltä seasta. Vaikka lihapullat olenkin jo vuosia sitten vaihtanut kasviksiin, niin edelleen olen varsinainen nirppanokka, mutta sipulin kanssa ollaan opittu varsin hyviksi kavereiksi tässä vuosien saatossa. Nykyiseltään olen itse se, joka tunkee sipulia kaikkialle, mutta onhan se vähän niin että yksin sipulin kuullottamisesta lähtevä tuoksu tekee ruuasta ruuan. Valkosipulin kanssa ollaan vielä tutustumisvaiheessa, vaikka kyllä sitäkin melkein joka ruokaan sujahtaa ihan vahingossa. Tulevaisuudessa varmasti vieläkin helpommin, kun vihdoinkin sain hankituksi valkosipulinpuristimen ja päätin yksi päivä, että kieltäydyn elämästä (tai ainakin laittamasta ruokaa) ilman sitä! Ainakin tuo minun on ihan super kätevä, kun siinä on sellaiset muovinappulat yhdessä sivussa, jonka avulla saa kätevästi murskaantumattoman möhnän karistettua biojätteeseen.

Tämä toimi johdatuksena varsinaiseen aiheeseen eli sipulirieskoihin, joista tullut uusi lemppari asia. Viime viikolla elettäessä sokeritonta aikaa piti keksiä jotain suolaista tarjottavaksi teen kaverina. Päädyin pläräämään Saara Törmän Saa Vaivata- opusta, että jos olisi löytynyt joku simppeli ohje, johon löytyisi aineet tarvitsematta sännätä kauppaan. Ehdottomasti yksi suosikki leivontakirjoistani. Enemmän kuin ohjeisiin ihastuin kirjan rempseään kieleen ja lämminhenkisiin kuviin. Kyllästyttää, kun kaikki keittokirjat on kuin samasta muotista kliinisine kuvineen ja asiateksteineen. Mitä ehtinyt ohjeita testailemaan, niin eipä ole niissäkään ollut mitään valittamista!



Sipulirieskat (4 kpl)

1 sipuli
1 valkosipulinkynsi
öljyä paistamiseen
½ tl kasvisliemijauhetta tai puolikas -kuutio murennettuna
1 rkl soijakastiketta
1½ dl vettä tai soijamaitoa (mie laitoin puolet kumpaakin)
½ tl basilikaa
2½ dl ohrajauhoja (En jaksanut lähteä kaupasta hakemaan, kun ei ollut, niin käytin sämpyläjauhoja. Toimi hyvin ja ihan vehnäjauhot varmasti käy yhtä hyvin.)



- Ensin kannattaa laittaa uuni kuumenemaan 275- asteeseen. (Kokeilin viimeksi paistaa vähän miedommassa lämmössä ja kyllä ne kypsäksi tulivat ihan samassa ajassa, mutten tiedä johtuiko lämpötilasta vai levitinkö taikinan jotenkin pöljästi, kun jokaiseen rieskaan tuli epämääräinen kohouma keskelle.)
- Pienitään sipulit ja kuullotetaan pannulla. Lisätään liemijauhe ja soijakastike. Kaada sitten sipulit kulhoon ja lisää sekä neste, että basilika. Anna jäähtyä joko pöydällä tai pistä jääkaappiin.
- Lisää jäähtyneeseen sipuliseokseen jauhot ja sekoita. Nostele taikina pellille neljäksi kasaksi leivinpaperin päälle ja painele (kannattaa kastella vähän käsiä, niin ei tartu niin pahasti kiinni) ohuehkoiksi rieskoiksi.
- Paista noin 15 minuuttia.
- Kannattaa syödä samantien eikä rasvan kanssa tartte yhtään pihtailla. Törkeän hyvää! Sopii hyvin esim. aamu- tai iltapalalle, jos tahtoo jotain tuoretta ja hyvää, sillä suht nopea ja helppo tehdä eikä käsiäkään tarvitse pahemmin liata.



Löysin muuten äsken ihan vahingossa uuden mainitsemisen arvoisen bändin nimittäin Autumn! Ihan toinen oli hakusessa, mutta lopputuloksena päädyinkin kuuntelemaan vaan näitä ja se vaan on niin, että 80- luvun syntikkapoppi ei petä ikinä! Varmaan ainoa musiikkilaji, joka on huonoimmillaankin parasta.