Koulutytöksi koulutytön paikalle.

Nonnih, nyt loppui makaaminen, sillä viikon päästä olen koululainen jälleen! Palkaton duunari on kyllä ehkä kuvaavampi sana, sillä pääsin aikuisopiston tarjoilijakoulutukseen, mutta enpä ala valittamaankaan. Koulutuksen yksityiskohdista en oikeastaan tiedä toistaiseksi muuta kuin, että suurimmaksi osaksi työharjoittelua eli tervetuloa (jälleen) tuskailu harjoittelupaikan hankkimisesta ja stressi sopeutumisesta uusiin työrutiineihin ja ennen kaikkea ihmisiin. Huomasin jo leipurikoulussa, että eniten otin paineita työkavereiden kanssa kommunikoimisesta, sillä en taivu small talkiin ja jos vastassa on keski-ikäisiä (etupäässä) tätejä, niin harvemmin on mitään sanottavaa liittyen lapsiin, autoihin tai kodin remontointiin. Mikä lie neuroosi siitä, että pidetään tyhmänä, jos olen hiljaa, vaikka eihän se oikeasti taida ihan niin mennä ja onnekseni olen alkanut pikkuhiljaa oppia, että on ihan ok olla hiljaa, jos siltä tuntuu ja minulla on siihen oikeus. Hiljaa hyvä tulee ja reippaana rekan alle kohti uusia juttuja.

Viime päivät menneet lähinnä vauhdilla, vaikken ole tainnut tehdä edes mitään erikoisempaa. Kirjoittaminen jäänyt vaan kaikilta osilta, vaikka tännekin olisi ainakin pari reseptiä laitettavaksi. Perjantaina otin junan Jyväskylään, sillä Nina vietti läksijäisiä ennen kuin lähtee vuodeksi seikkailemaan Bristoliin. Hurjaa, miten tänä syksynä niin moni lähtee, mutta ompahan itsellä tekosyy lähteä reissuun ja vahva luotto siihen, että kohtaamme jälleen!


(Kertoo jotain allekirjoittaneen kuvauksellisuudesta, sillä näitä kuvia otettiin ainakin kourallinen, mutta tämä näytti inhimillisimmältä vaikka hiuksillani tuntuu olevankin joku ongelma. Noh, tämmöstähän tämä on.)

Suunnattiin Mustaan kynnykseen katsastamaan paikallinen Aivolävistys, jota tuli peruskoulun loppuaikana kuunneltua enemmänkin ja punkin veteraanit Nolla Nolla Nolla. Liekkö tämä sitten vanhuutta, kun lopulta huomasi keskittyvänsä vaan siihen, että kumpa pääsisi kotiin syömään ja peiton alle.

Muuten viikonloppu menikin lähinnä vanhempien luona ja sukuloidessa, kun nuorin serkku pääsi ripille. (Kai me ollaan sitten jo aika vanhoja, vaikka ei kai siitä niin kauaa vielä ole kun juostiin serkkutyttöjen kanssa mummolan kujalla ja leikittiin vintissä.) Sain vihdoinkin katsottua Niskavuoren naiset, voitin isän Kimblessä ainakin kahdesti ja tunnelmoitiin joukolla Mike Monroeta.


(Viliä ei tainnut kiinnostaa.)


(tutkiskelin tänään vanhempien luona vanhoja tavaroitani ja nuo päätin ottaa mukaan. Keltainen rulla on "WE CAN DO IT"- feministiteippiä.)


(Ikuinen suosikkini: Metroseksuaalin selviytymispakkaus. Lontoosta ostin joskus vuosia sitten, sillä oli vain niin mainio. Kotimatkalla junassa lueskelin tarkemmin noita ohjeita, niin ainakaan sisustuksen puolesta olen itse toivoton tapaus, sillä löytyi varmaan kaikki ne mitä EI pitäisi. Auts.)

Merkittävää on myös kuinka oivaltanut viimeisen puolentoista vuorokauden sisällä Soul Asylumin hienouden, vaikka aiemmin ole koko bändistä oikeastaan kuullutkaan. Runaway train :in bongannut radiosta sataan kertaan, kuten varmasti me kaikki, jääden aina vaille informaatiota esittäjästä. Viikolla tuli aivan vahingossa toverin kanssa puheeksi ja tässä sitä nyt ollaan. Jotenkin niin yltiöpäisen teeskentelemätöntä, mikä tekee meiningistä vain tosi riipaisevan. Vaikka sanoituksissa mentäisiinkin syvälle, niin silti elämämyönteinen poljento. Hei beibi, kyllä me aina pärjätään.





Jostain reissun päältä onnistuin vaan nappaamaan matkaani ikävän flunssapöpön, sillä nenä valuu kuin niagara ja pää humisee. Taidankin keittää teetä ja pistää elokuvan pyörimään, niin eiköhän se siitä.