Keksin juuri itselleni uuden vuoden lupauksen: täytyy alkaa käydä enemmän teatterissa! Kaikista kulttuuriaktiviteeteista ehkä eniten pidän teatterista. Parhaimmillaan voi antaa niin paljon ja nimenomaan kokemuksen siitä, että tämän takia olen elossa. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään teatteriesitystä, joka olisi jättänyt täysin kylmäksi. Varmasti yksi syy näyttelijöiden henkilökohtainen läsnäolo, mikä tekee jo tilanteesta paljon intiimimmän. Mykistävää miten taitavia jotkut voivat olla ilmaisemaan pelkästään ilmeiden ja kehonkielen kautta. Hiljan olin katomassa Martti Suosalon monologia Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirja . Nimensä mukaisesti olikin aivan mieletön. Lavasteina oli pelkästään yksi tuoli ja muutama tv-ruutu, mutta pystyi täyttämään kehollaan ja puhellaan niin näyttämön, kuin katsomonkin.
Musikaalit tosin eivät ole minun juttu, sillä juoni ja dialogit jäävät lähes väkisinkin huterammiksi, kun alati katkeaa laulu- ja/tai tanssiesityksien tähden. Välillä laulut eivät tunnu ikinä loppuvan ja koko ajan pitää taputtaa! Tosin on tässäkin poikkeuksia eikä ole tarkoitus yhtään väheksyä. Johtuu enemmänkin teatterimieltymyksestäni, johon pätee sama, mikä elokuviin. Tahdon syvyyttä, samaistuttavia henkilöhahmoja ja pysäyttäviä tunteita mieluummin kuin hilpeyttä ja tyhjäpäisyyttä. Parhaintahan se on silloin, kun saa sekä itkeä, että nauraa oli kyseessä sitten kirja, elokuva, näytelmä tai mikä ikinä.
Eilen tein depyyttini Tampereen teatterilla, kun kävimme katsomassa näytelmän Kuin ensimmäistä päivää. Aiemmin ehdin ajatella, ettei ole niin väliä jos joudun jättämään töiden takia väliin, mutta onneksi näin ei käynyt, sillä oli yksi vaikuttavimmista esityksistä, joita olen ikinä nähnyt. Riipaiseva kuvaus hoitotyön todellisuudesta ja ihmisen riittämättömyydestä, jota voi peilata ihan yleismaailmallisesti. Antaisit itsestäsi aivan kaiken, niin se ei silti koskaan riitä. Aina joku vaatii enemmän ja jos et ole valmis myötäilemään, niin saat pelätä putoavasi syvälle tyhjyyteen. Voiko se tyhjyys enää olla edes sitä oravanpyörää pahempi?
Näyttelijät olivat kaikki hyviä, mutta en voi olla mainitsematta erikseen Eila Roinetta. Hänen esittämänsä mummon hahmo oli yhtä aikaa riipaisevin ja hellyyttävin ikinä. Juuri sellainen unelmien isoäiti samoin kuin Matti Ranin on unelmien isoisä. Kertoo varmasti jotain, kun näytelmän lopussa oli saanut itsensä jotenkin kasatuksi, niin pelkästään se, kun Roine tulee lavalle loppukumarrukseen saa silmät kostumaan.
Jatkolupauksena ensimmäiseen voisin luvata mennä Jyväskylän kaupunginteatteriin ensi vuoden aikana. Lukioaikaan kävin katsomassa varmaan kaiken, mitä siellä pyöri ja sen kautta näyttelijätkin tulivat ikäänkuin tutuiksi. Ehkä senkin takia teatterissä käyminen jäänyt viime vuosina, kun ei vain tunnu samalta mennä johonkin muualle, vaikka yhtälailla minkä teatterin tahansa näyttelijät voisi "ottaa omakseen", jos vaan kävisi usein. Jäänyt mieleen, miten joitain vuosi sitten menin pitkän tauon jälkeen Jyväskylän teatterille katsomaan Reviisoria, jonka ensimmäisessä kohtauksessa näyttelijät astelivat rennosti lavalle ikään kuin olisivat omina itsenään harjoitelleet kyseistä näytelmää. Tuntui välittömästi siltä, kuin olisi tullut kotiin.
En oikeastaan tiedä, mikä on se perimmäinen syy siihen, että teatterissa käyminen aina vain unohtuu. Varmasti silkkaa saamattomuutta kuten monen muunkin asian kohdalla. Sitä aina kuvittelee, että on aikaa, kun näytöksiä on niin paljon. Yleensä kuitenkin havahtuu vasta siinä vaiheessa, kun tajuaa esityksien jo menneen tai kaikkien olevan loppuunmyyty. Keikkojen kanssa on helpompi, kun alusta asti on tiedossa, että tulee olemaan se yksi keikka sinä tiettynä päivänä ja jos sinne ei hanki lippua, niin jää näkemättä. Tietenkin rahakin vaikuttaa etenkin nyt, kun ei voi enää saada mitään opiskelijaetuja ja suurinosa teatterilipuista on tolkuttoman kalliita. Toisaalta yleensä on kyllä sen arvoista, joten voisiko rahaa oikeastaan paremmin edes käyttää.
lauantai 15. joulukuuta 2012
keskiviikko 5. joulukuuta 2012
Kaikista rakkain Eeva
- Minä rauhoitun aina kun alkaa sataa lunta
ja aina kun näen ihmisen koiran kanssa.
Sillä ihmisellä ei ole mitään hätää.
Vanhemmista saa hyviä keskustelutovereita
kun pakottaa heidät kuuntelemaan
ja itse on hiljaa.
Yritä muistaa se kun lapsesi tulevat.
Vanhat puhuvat paljon, keski-ikäiset liikaa,
siinä välissä on vaikea sanoa mitään.
Valppaat ovat yksinäisiä.
Samoinajattelijat puhuvat toisilleen samoja asioita
ja ovat samaa mieltä.
Muut paheksuvat yhteen ääneen.
Voima kertyy hiljaisiin.
Muista minua kun maailma räjähtää, muistathan?
- Eeva Kilpi
Olin pitkään sitä mieltä etten ymmärrä runoja ennen kuin 17- vuotiaana sen hetkinen ystäväni tutustutti minut Eeva Kilpeen. Jo silloin löysin sen voiman, mikä on piilossa lyhyiden säkeiden ja arkipäiväisten oivalluksien keskellä. Siitä tähän päivään Eeva on ollut kuin henkinen kasvattiäiti, joka runojensa kautta on katsonut alta kulmain, hymyillyt vinosti ja tokaissut: kuules nyt tyttö, ei tässä ole mitään hätää.
Samoin kuin Katri Tapolan Kalpeat tytöt on Kilven runokokoelma Perhonen ylittää tien sellainen opus, joka useasti jää ajelehtimaan pöydälle ja minne ikinä vain ollakseen koko ajan saatavilla. Nyt menneenä syksynä selaisin kirjaa hyvin useasti ja tunsin itseni samanaikaisesti sekä heikoksi, että voimakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Kuinka helppoa noita tekstejä on ottaa omakseen, koska puhuttelat niin suoraan eivätkä kaunistele. Saavat ymmärtämään myös oman äidinkielensä tärkeyden, kauneuden. Oikeastaan pätee Suomalaiseen runouteen ja lyrikkaan ylipäänsä, sillä vaikuttavimmillaan porautuu suoraan ihon läpi syvemmälle sisismpään kuin mikään muu ikinä pystyy. Tietenkin vieraskielinen teksti voi saada aikaan samaa kaliperiä olevia tunnereaktioita, mutta ei se siltikään ole aivan samanlaista.
Eevan runot saavat myös miettimään, kuinka tahtoisin jo olla vanha; samanlainen kuin runoissa. Mikä lie pakenemisrefleksi elämästä tässä hetkessä ja aivan varmasti joskus tulee olemaan toisinpäin; ollappa vielä se tyhjäpäinen hupakko. Toisaalta tiedänhän minä sen, että jos en nyt tee kaikkeani elääkseni tätä hetkeä, niin tuskin minusta vuosien päästä on edes jäljellä muuta kuin ontto kuori. Tiedän ainakin, mitä tahdon olla sitten isona.
Tulin eilen aivan vahingossa huomanneekseni Aamulehdestä, miten Kulttuuriravintola Kivessä on runokaraoke ja Sanna Majanlahti lausumassa Eeva Kilven runoja. Selvisi myöhemmin, että Kilven olisi pitänyt olla itse siellä, mutta olikin estynyt tulemaan. Onneksi en tuosta tiennyt aikaisemmin, niin ei ehtinyt pettymään. Kyseinen lukija oli kyllä todella hyvä ja vaikkei edes lukenut niitä itselle tärkeimpiä, niin silmät meinasi kostua silti. Miettinyt usein, kuinka hienoa olisi olla paikalla kuulemassa Eevan lausuvan itse omia tekstejään ja mahdollisesti vaihtaa sana tai kaksi. Toisaalta muotoutunut jonkinlaiseksi elämäni supersankariksi, ei pelkästään tekstiensä vaan myös kannattamiensa aatteiden takia, niin ihan mielelläni tyydyn myös pitämään omat mahdollisesti utopistiset mielikuvani.
Oli varsin virkistävä ja tavallisuudesta poikkeava ilta muutenkin. Olisin tahtonut saada etäältä otetun valokuvan itsestäni ja Maijasta; kaikki ne keski-ikäiset ja me istumassa korkeilla baarijakkaroilla jalat ristissä, teekupit käsissä ja mustat pipot päässä.
ja aina kun näen ihmisen koiran kanssa.
Sillä ihmisellä ei ole mitään hätää.
Vanhemmista saa hyviä keskustelutovereita
kun pakottaa heidät kuuntelemaan
ja itse on hiljaa.
Yritä muistaa se kun lapsesi tulevat.
Vanhat puhuvat paljon, keski-ikäiset liikaa,
siinä välissä on vaikea sanoa mitään.
Valppaat ovat yksinäisiä.
Samoinajattelijat puhuvat toisilleen samoja asioita
ja ovat samaa mieltä.
Muut paheksuvat yhteen ääneen.
Voima kertyy hiljaisiin.
Muista minua kun maailma räjähtää, muistathan?
- Eeva Kilpi
Olin pitkään sitä mieltä etten ymmärrä runoja ennen kuin 17- vuotiaana sen hetkinen ystäväni tutustutti minut Eeva Kilpeen. Jo silloin löysin sen voiman, mikä on piilossa lyhyiden säkeiden ja arkipäiväisten oivalluksien keskellä. Siitä tähän päivään Eeva on ollut kuin henkinen kasvattiäiti, joka runojensa kautta on katsonut alta kulmain, hymyillyt vinosti ja tokaissut: kuules nyt tyttö, ei tässä ole mitään hätää.
Samoin kuin Katri Tapolan Kalpeat tytöt on Kilven runokokoelma Perhonen ylittää tien sellainen opus, joka useasti jää ajelehtimaan pöydälle ja minne ikinä vain ollakseen koko ajan saatavilla. Nyt menneenä syksynä selaisin kirjaa hyvin useasti ja tunsin itseni samanaikaisesti sekä heikoksi, että voimakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Kuinka helppoa noita tekstejä on ottaa omakseen, koska puhuttelat niin suoraan eivätkä kaunistele. Saavat ymmärtämään myös oman äidinkielensä tärkeyden, kauneuden. Oikeastaan pätee Suomalaiseen runouteen ja lyrikkaan ylipäänsä, sillä vaikuttavimmillaan porautuu suoraan ihon läpi syvemmälle sisismpään kuin mikään muu ikinä pystyy. Tietenkin vieraskielinen teksti voi saada aikaan samaa kaliperiä olevia tunnereaktioita, mutta ei se siltikään ole aivan samanlaista.
Eevan runot saavat myös miettimään, kuinka tahtoisin jo olla vanha; samanlainen kuin runoissa. Mikä lie pakenemisrefleksi elämästä tässä hetkessä ja aivan varmasti joskus tulee olemaan toisinpäin; ollappa vielä se tyhjäpäinen hupakko. Toisaalta tiedänhän minä sen, että jos en nyt tee kaikkeani elääkseni tätä hetkeä, niin tuskin minusta vuosien päästä on edes jäljellä muuta kuin ontto kuori. Tiedän ainakin, mitä tahdon olla sitten isona.
Tulin eilen aivan vahingossa huomanneekseni Aamulehdestä, miten Kulttuuriravintola Kivessä on runokaraoke ja Sanna Majanlahti lausumassa Eeva Kilven runoja. Selvisi myöhemmin, että Kilven olisi pitänyt olla itse siellä, mutta olikin estynyt tulemaan. Onneksi en tuosta tiennyt aikaisemmin, niin ei ehtinyt pettymään. Kyseinen lukija oli kyllä todella hyvä ja vaikkei edes lukenut niitä itselle tärkeimpiä, niin silmät meinasi kostua silti. Miettinyt usein, kuinka hienoa olisi olla paikalla kuulemassa Eevan lausuvan itse omia tekstejään ja mahdollisesti vaihtaa sana tai kaksi. Toisaalta muotoutunut jonkinlaiseksi elämäni supersankariksi, ei pelkästään tekstiensä vaan myös kannattamiensa aatteiden takia, niin ihan mielelläni tyydyn myös pitämään omat mahdollisesti utopistiset mielikuvani.
Oli varsin virkistävä ja tavallisuudesta poikkeava ilta muutenkin. Olisin tahtonut saada etäältä otetun valokuvan itsestäni ja Maijasta; kaikki ne keski-ikäiset ja me istumassa korkeilla baarijakkaroilla jalat ristissä, teekupit käsissä ja mustat pipot päässä.
maanantai 3. joulukuuta 2012
Libraries gave us power
Kirjastot ovat ehdottomasti parasta ja inhimillisintä, mitä yhteiskunnassamme on enää jäljellä. Kirjasto on paikka, jossa meistä jokainen on samalla viivalla. Se, joka kyseisen instituution on aikanaan keksinyt sietäisi saada vähintään neron leiman ja oman merkkipäivän kalenteriin.
Itse olen huijaamatta viettänyt lähemmäs kolmanneksen tähän astisesta elämästäni kirjastoissa. Uraani kirjastohuuhailijana aloin luoda jo lapsena, kun kummitätini oli kirjastonhoitajana kotipaikkakuntani kirjastossa ja monta kertaa meninkin koulun jälkeen aikaani viettämään sinne. Muistan, miten suurelta etuoikeudelta ja aina yhtä siistiltä tuntui oleilla kirjastossa aukioloaikojen ulkopuolella. Kirjasto onkin varmasti ainoita asioita Lievestuoreella, mihin ei liity mitään huonoja muistoja. Kyläkirjastoissa ylipäänsäkin on aivan oma tunnelmansa ja onkin sääli, miten hiljakseen tuntuvat häviävän sukupuuttoon.
Lukioaikaan tuli paljon vietettyä hyppytunteja Jyväskylän pääkirjastossa ja kokeisiinkin muistan siellä joskus lukeneeni, mikä oli ylipäänsä aika harvinaista siihen aikaan. Kuinkakohan monen bändin löytämisestä voin kirjastoja kiittää. En ole ikinä omaksunut musiikin lataamista (tai oikeastaan minkään muunkaan), vaan elänyt aina kirjaston levyjen varassa ennen levykauppaan marssimista. Joskus levykaupassa tehnyt mieli ostaa jotain ihan vain hienon kannen perusteella, niin kirjaston levyosastolla tämä on mahdollista eikä maksa mitään eli ihan parasta!
Viimeiset puoli vuotta Lahdessa asuin pääkirjaston naapurissa ja nyt Tampereelle muutettuani on sama juttu. Varmasti sen takia ennen kuin koulu alkoi nyt syksyllä istuinkin miltei joka päivä Metsossa lukemassa. Oli hyvä tekosyy saada itsensä lähtemään kotoa, kun oli/on niin lähellä ja tiesi siten saavansa jotain aikaankin.
(Jostain syystä kannan edelleen lompakossa kaikkia omistamiani kirjastokortteja, vaikkei tarvitsisikaan. Lämmittää ajatus siitä, että voisin koota elämäni palapelin kirjastokorteista. Tosin tällä hetkellä en tarvitse yhtään uutta, sillä Tampere on ylivoimainen lemppari edelleen.)
Tämä kaikki tuli mieleen, kun päätin käyttää tämän päivän iltavuoron tuoman aamuvapaan hyväkseni ja viedä itseni Metsoon aamukahville. Tuli ikävä viime talven ajattomuutta, kun sai istua lukemassa niin kauan kuin huvitti eikä takaraivossa koko ajan tikittänyt kello sen merkiksi, että kohta olisi mentävä. Ehkä johtuu osittain talvestakin, sillä kirjastoissa on samaa lämpöä kuin mitä Tove kuvaa Muumilaakson marraskuussa; syksyn lopulla rakennetaan lämmin ja turvallinen pesä, johon voi käpertyä koko talveksi piiloon pimeää ja pakkasta.
Taannoin löysin vahingossa yhden nerokkaan kollaasin myllätessäni Suomalaisen iskelmämusiikin hyllystä jotain ihan muuta, varmaan Kristiina Halkolaa, nimittäin Hyllyjen välissä hiljaa - kirjastolauluja- cd.
Varsinainen omaelämäkerta soundtrack. Toisaalta jos tekemässä on niinkin hyviä tyyppejä, kuten Matti Pellonpää, Kari Väänänen, M.A. Numminen jne. niin eihän se voi pieleen mennä! Suosikkini on Tuula Amberlan esittämä Hyllyjen välissä hiljaa- kappale, joka selvästi kertoo siitä, kuinka juuri se hontelo, polkkatukkainen ja silmälasipäinen mies kirjastonhoitaja rakastuu. (Onko kukaan muu huomannut, että kirjastoissa on, jos ei ihan kaikissa, niin ainakin hyvin useassa sitä kaliperia oleva työntekijä?)
Hyllyjen välissä hiljaa rakkaus ratsastaa
Hyllyjen välissä hiljaa ja ilman satulaa
Kirjoitettu on kirjaan tämä tarina jo tuhat kertaa
Mutta meidän tarinamme on uusi ja rohkea
Tämä meidän tarinamme alkoi kahdesta katseesta
Tulit aina uudestaan
Et sanonut sä sanaakaan
Mä opin tuntemaan sua vähitellen
Sä puhuit mulle sillä mitä sä luit
Mä en koskaan tullut tiskin takaa pois
Sä puhuit mulle sillä mitä sä luit
Sä joskus sanoit "Kiitos näkemiin"
Valitettavasti tätä tai muitakaan levyn kappaleita ei löydy youtubesta, mutta tämä alla oleva ralli on vähintään yhtä jämerä:
Itse olen huijaamatta viettänyt lähemmäs kolmanneksen tähän astisesta elämästäni kirjastoissa. Uraani kirjastohuuhailijana aloin luoda jo lapsena, kun kummitätini oli kirjastonhoitajana kotipaikkakuntani kirjastossa ja monta kertaa meninkin koulun jälkeen aikaani viettämään sinne. Muistan, miten suurelta etuoikeudelta ja aina yhtä siistiltä tuntui oleilla kirjastossa aukioloaikojen ulkopuolella. Kirjasto onkin varmasti ainoita asioita Lievestuoreella, mihin ei liity mitään huonoja muistoja. Kyläkirjastoissa ylipäänsäkin on aivan oma tunnelmansa ja onkin sääli, miten hiljakseen tuntuvat häviävän sukupuuttoon.
Lukioaikaan tuli paljon vietettyä hyppytunteja Jyväskylän pääkirjastossa ja kokeisiinkin muistan siellä joskus lukeneeni, mikä oli ylipäänsä aika harvinaista siihen aikaan. Kuinkakohan monen bändin löytämisestä voin kirjastoja kiittää. En ole ikinä omaksunut musiikin lataamista (tai oikeastaan minkään muunkaan), vaan elänyt aina kirjaston levyjen varassa ennen levykauppaan marssimista. Joskus levykaupassa tehnyt mieli ostaa jotain ihan vain hienon kannen perusteella, niin kirjaston levyosastolla tämä on mahdollista eikä maksa mitään eli ihan parasta!
Viimeiset puoli vuotta Lahdessa asuin pääkirjaston naapurissa ja nyt Tampereelle muutettuani on sama juttu. Varmasti sen takia ennen kuin koulu alkoi nyt syksyllä istuinkin miltei joka päivä Metsossa lukemassa. Oli hyvä tekosyy saada itsensä lähtemään kotoa, kun oli/on niin lähellä ja tiesi siten saavansa jotain aikaankin.
(Jostain syystä kannan edelleen lompakossa kaikkia omistamiani kirjastokortteja, vaikkei tarvitsisikaan. Lämmittää ajatus siitä, että voisin koota elämäni palapelin kirjastokorteista. Tosin tällä hetkellä en tarvitse yhtään uutta, sillä Tampere on ylivoimainen lemppari edelleen.)
Tämä kaikki tuli mieleen, kun päätin käyttää tämän päivän iltavuoron tuoman aamuvapaan hyväkseni ja viedä itseni Metsoon aamukahville. Tuli ikävä viime talven ajattomuutta, kun sai istua lukemassa niin kauan kuin huvitti eikä takaraivossa koko ajan tikittänyt kello sen merkiksi, että kohta olisi mentävä. Ehkä johtuu osittain talvestakin, sillä kirjastoissa on samaa lämpöä kuin mitä Tove kuvaa Muumilaakson marraskuussa; syksyn lopulla rakennetaan lämmin ja turvallinen pesä, johon voi käpertyä koko talveksi piiloon pimeää ja pakkasta.
Taannoin löysin vahingossa yhden nerokkaan kollaasin myllätessäni Suomalaisen iskelmämusiikin hyllystä jotain ihan muuta, varmaan Kristiina Halkolaa, nimittäin Hyllyjen välissä hiljaa - kirjastolauluja- cd.
Varsinainen omaelämäkerta soundtrack. Toisaalta jos tekemässä on niinkin hyviä tyyppejä, kuten Matti Pellonpää, Kari Väänänen, M.A. Numminen jne. niin eihän se voi pieleen mennä! Suosikkini on Tuula Amberlan esittämä Hyllyjen välissä hiljaa- kappale, joka selvästi kertoo siitä, kuinka juuri se hontelo, polkkatukkainen ja silmälasipäinen mies kirjastonhoitaja rakastuu. (Onko kukaan muu huomannut, että kirjastoissa on, jos ei ihan kaikissa, niin ainakin hyvin useassa sitä kaliperia oleva työntekijä?)
Hyllyjen välissä hiljaa rakkaus ratsastaa
Hyllyjen välissä hiljaa ja ilman satulaa
Kirjoitettu on kirjaan tämä tarina jo tuhat kertaa
Mutta meidän tarinamme on uusi ja rohkea
Tämä meidän tarinamme alkoi kahdesta katseesta
Tulit aina uudestaan
Et sanonut sä sanaakaan
Mä opin tuntemaan sua vähitellen
Sä puhuit mulle sillä mitä sä luit
Mä en koskaan tullut tiskin takaa pois
Sä puhuit mulle sillä mitä sä luit
Sä joskus sanoit "Kiitos näkemiin"
Valitettavasti tätä tai muitakaan levyn kappaleita ei löydy youtubesta, mutta tämä alla oleva ralli on vähintään yhtä jämerä:
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Tomaattisoppa lämmittää
Kellekään ei liene epäselvää, että talvi tuli taas, kuten yleensä joka vuosi näihin aikoihin. Huvittaa silti, miten joka vuosi on lehdissä suuret otsikot lumikaaoksesta ja kuvia, missä ihmiset tarpovat kaduilla sateenvarjoineen (tällainen löytyi viikonlopun iltalehdestä/sanomista ja pisti huvittamaan). Henkilökohtaisesti enemmän kylmyys vaatii totuttelua kuin lumi, etenkin kun olen niin huono pukeutumaan sään mukaisesti. Pahentunut vaan sen myötä, kun muuttanut aikanaan maalta kaupunkiin ja sitä kuvittelee välimatkojen olevan niin lyhyitä, että ihan hyvin voi hilpaista mekossa, minishortseissa ja paksuissa sukkahousuissa, vaikka pakkanen paukkuisi yli kymmenessä asteessa. Tyhjäpäisyydestä saakin sitten kärsiä, eikä olisi mummokaan ylpeä, mutta ehkä joku päivä vielä opin.
Palataanpa sitten itse asiaan. Meinasin kirjoittaa ensin kylmästä lämpimään, mutta tuli niin pahoja Jukka Poika- viboja, että oli pakko vaihtaa sanavalintaa, ei millään pahalla. Pitänyt muistaakseni jo aikaisemminkin jakaa lemppari tomaattikeittoni ohje, joka on peräisin Elinan Viiden tähden vegaani- kirjasta. Alla oleva ohje ei ole aivan suoraan kirjasta, sillä piti tehdä sen mukaan, miten oli aineksia kaapissa. En muista mitä varten olen ostanut mietoja chilejä, sillä ovat jo tovin jääkaapissani hengailleet, niin päädyin yhden eliminoimaan sopan sekaan. Antoi oikein mukavan säväyksen ja sisintä lämmittävää potkua.
(Ompa ryvettyneenä näköinen lautanen, kun piti sekoittaa, että olisi mikrossa lämmennyt tasaisesti. Ei taitaisi olla minusta ruokalehtikuvaajaksi.)
Tomaattikeitto (n. 2-3 annosta)
4 tomaattia
puolikas punainen paprika
yksi sipuli
1-2 valkosipulin kynttä
1 punainen mieto chili
1½ rkl tomaattipyreetä
n. 3 dl kasvislientä
1 tl basilikaa
1 tl sokeria
mustapippuria
suolaa
- Tee tomaatteihin ristiviillot ja upota kiehuvaan veteen. Kuoren alkaessa rypistyä nosta tomaatit kylmään veteen. Kuori tomaatit ja pilko hieman pienemmiksi.
- Silppua sipuli ja valkosipuli. Pieni paprika ja chili. Chilistä kannattaa poistaa siemenet.
- Kuumenna kattilan pohjalla vähän (oliivi)öljyä ja kuullota sipuleita ja chiliä. Lisää tomaatit ja paprika, anna kiehua keskilämmöllä n. 10 minuuttia.
- Lisää kasvisliemi ja tomaattipyre, anna kiehua noin 20 minuuttia.
- Soseuta keitto ja mausta basilikalla, sokerilla ja suolalla. Halutessaan voi lisätä muitakin yrttejä.
- Keiton kaveriksi sopii erittäin hyvin esim. krutongit, joita on tosi helppo ja nopea tehdä itse. Vaaleaa leipää leikataan kuutioiksi, kuumennetaan pannulla öljyä ja lisätään leipäkuutiot. Halutessaan voi heittää perään vielä mausteita, itse ripottelin vähäsen kuivattua ruohosipulia ja yrittisuolaa. Silleen, kun kääntelee, että ottavat vähän väriä kauttaaltaan, niin tulee aika hyviä.
Palataanpa sitten itse asiaan. Meinasin kirjoittaa ensin kylmästä lämpimään, mutta tuli niin pahoja Jukka Poika- viboja, että oli pakko vaihtaa sanavalintaa, ei millään pahalla. Pitänyt muistaakseni jo aikaisemminkin jakaa lemppari tomaattikeittoni ohje, joka on peräisin Elinan Viiden tähden vegaani- kirjasta. Alla oleva ohje ei ole aivan suoraan kirjasta, sillä piti tehdä sen mukaan, miten oli aineksia kaapissa. En muista mitä varten olen ostanut mietoja chilejä, sillä ovat jo tovin jääkaapissani hengailleet, niin päädyin yhden eliminoimaan sopan sekaan. Antoi oikein mukavan säväyksen ja sisintä lämmittävää potkua.
(Ompa ryvettyneenä näköinen lautanen, kun piti sekoittaa, että olisi mikrossa lämmennyt tasaisesti. Ei taitaisi olla minusta ruokalehtikuvaajaksi.)
Tomaattikeitto (n. 2-3 annosta)
4 tomaattia
puolikas punainen paprika
yksi sipuli
1-2 valkosipulin kynttä
1 punainen mieto chili
1½ rkl tomaattipyreetä
n. 3 dl kasvislientä
1 tl basilikaa
1 tl sokeria
mustapippuria
suolaa
- Tee tomaatteihin ristiviillot ja upota kiehuvaan veteen. Kuoren alkaessa rypistyä nosta tomaatit kylmään veteen. Kuori tomaatit ja pilko hieman pienemmiksi.
- Silppua sipuli ja valkosipuli. Pieni paprika ja chili. Chilistä kannattaa poistaa siemenet.
- Kuumenna kattilan pohjalla vähän (oliivi)öljyä ja kuullota sipuleita ja chiliä. Lisää tomaatit ja paprika, anna kiehua keskilämmöllä n. 10 minuuttia.
- Lisää kasvisliemi ja tomaattipyre, anna kiehua noin 20 minuuttia.
- Soseuta keitto ja mausta basilikalla, sokerilla ja suolalla. Halutessaan voi lisätä muitakin yrttejä.
- Keiton kaveriksi sopii erittäin hyvin esim. krutongit, joita on tosi helppo ja nopea tehdä itse. Vaaleaa leipää leikataan kuutioiksi, kuumennetaan pannulla öljyä ja lisätään leipäkuutiot. Halutessaan voi heittää perään vielä mausteita, itse ripottelin vähäsen kuivattua ruohosipulia ja yrittisuolaa. Silleen, kun kääntelee, että ottavat vähän väriä kauttaaltaan, niin tulee aika hyviä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)