perjantai 27. syyskuuta 2013

Hymyn ja kyyneleiden voimasta

Kuvat ovat peräisin Tampereen työväen teatterin- nettisivuilta. Em. linkin takaa löytyy myös tarkempaa informaatiota kyseisestä näytelmästä, jos jotakuta kiinnostaa. Ei pidä sotkea virallisuuksia epävirallisiin höpötyksiin.

 photo kulkuri_1140x340_2_zps3d8a46fe.jpg

Teatterilla työharjoittelun ylivoimainen hyötypuoli oli miltei ilmaiset teatteriliput tämän syksyn tuleviin ensi-ilta näytelmiin. Epäselvyyksien välttämiksei toimenkuvaani kuului kärrätä astioita, taitella lautasliinoja ja näyttää viralliselta. Virallisuuden voisi miltei siirtää omaan elämään, sillä suorat housut olivat paikoin miltei kotoisat. Vastaavasti työelämässä ei ole ehkä "virallinen" ensimmäinen adjektiivi, joka kuvastaisi ideaalia työympäristöäni. Toki kaikkeen tottuu ja työyhteisöllä on suurin vaikutus, mitä tulee viihtymiseen.

Työt sikseen, sillä nyt puhutaan Chaplinista. Olen itse suht myöhään herännyt, mitä Chaplinin viehätyksen oivaltamiseen tulee. Taisin olla lukion toisella, kun luokkatoverini näytti minulle Kaupungin valot, joka oli ensimmäinen tietoisesti katsottu Chaplinin kokopitkäelokuva. Pakko sanoa ettei hirveästi ole jäänyt mieleen elokuvan herättämistä tunnetiloista, mistä osasyynä saattaa olla se, että katsomisajankohta oli keskellä yötä. Chaplin poika viimeistään valloitti sydämen. Ei varmasti tarvitse enempää selitellä, sillä jokainen sen nähnyt ymmärtää varmasti, mistä on kyse. Ylipäänsä syytä Chaplinista pitämiseen ei varmastikaan tarvitse selitellä. Ymmärrän sen ettei kaikki voi tykätä yhtä intensiivisesti kaikesta, mutta voiko Chaplinia inhota? En usko, mutta jos joku uskaltaa tunnustaa, niin antaa tulla! Omaa sydäntä lähellä ovat myös Jacques Tati ja Buster Keaton; hyväätarkoittavia, mutta hieman reppanoita hahmoja. Oma huumorintajuni on myös juuri niin yksinkertaista, että jaksan nauraa sille toistuvalla päähenkilön ja aasin väliselle takaa-ajolle. Siitä syystä arvostan suuresti em. koomikkoja.

Minulla oli missio saada luetuksi Chaplinin itsensä kirjoittama Oma elämänkertani ennen tämän kyseisen Kulkuri- näytelmän katsomista, mutta se jäi haaveeksi. (Olen edelleen menossa vuodessa 1914 eli päähahmomme on vasta 25- vuotias.) Kuvittelin, että olisi ollut aikaa pitkälle syksyyn, mutta sattuneesta syystä löysinkin itseni (ensimmäistä kertaa) suuren näyttämön katsomosta viime viikon perjantaina. On muuten hyvin ahdistavaa, jos ei ole nimettyä paikkaa, vaan vapaus istua sinne minne mieli tekee tai mihin sattuu ennättämään. Liekkö mahdollisuuksien määrä, mikä hämmentää niin, että päätyy hätiköimään ja lopputuloksena valitsee väärin. Ihan hyvät paikat meillä oli, vaikkei olisi haitannut istua muutamaa riviä alempana. Kaupan päälle viereen osui pikkutyttö, joka jo ennen esitystyksen alkua liikehti levottomasti, mutta onneksi pysyi suht aloillaan vielä puoliajan jälkeenkin ja osasi lopettaa karkkipussin rapistelun, kun isänsä sitä pyysi.

Salista poistuessani päällimmäisenä mielessä oli hämmennys. Ei niinkään tavanomainen teatterin jälkeinen "olen kokenut jotain suurta"- hämmennys, vaan ehkä jopa lievä pettymys. Paljon hyviä elementtejä: naurua, liikuttumista ja vakuuttavia näyttelijäsuorituksia, mutta yhteys näiden väliltä jäi puuttumaan paikoin kokonaan. Itse aiheesta lukeneena osasin hahmottaa kokonaisuutta ja aikahyppyjä suht kivuttomasti, mutta voisin kuvitella, että sellainen joka ei tiedä voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi. Onhan se hienoa, että osataan taitavasti yhdistää kaikkia teknisiä hienouksia, kun on elävää videokuvaa, näyttämö pyörii, tanssityttöjä sinkoilee sieltä ja täältä, mutta enemmänkin sai pään pyörälle ja vahvisti etäisyyttä itse tarinaan. Huomattava kontrastiero siihen, kun muutama viikko sitten kävin katsomassa kellariteatterissa Hiljaiset sillat, jonka keskiössä oli intensiivinen dialogi ja läsnäolo. Se jos mikä porautuu suoraan ihon alle ja saa haukkomaan henkeään. Kulkurin parhaimpia kohtauksia olivatkin juuri ne, joissa keskityttiin ihmisiin ja heidän väliseen kommunikointiin, siihen kuinka täyttivät läsnäolollaan ja karismallaan koko näyttämön.

 photo kulkuri28_zps22f882b6.jpg

Elämäni aikana olen ehtinyt seuraamaan paljon kotimaista tv-draamaa, joten Eppu Salminen on kasvona tuttu. Suosikkini on Ruusun aika- sarjassa esiintynyt moraaliton keikari Sande. (Näin meidän kesken Salminen oli miltei poikajumala-ainesta silloin 90- luvun alussa.) Ehkä juuri tämän takia alkuun oli vaikea suhtautua hahmoon Chaplinina, kun Salmisen on nähnyt aiemmin ties missä ja mielikuvat, joista suurinosa ei ole mitenkään positiivisia, muista hahmoista puskivat läpi. Tiedä sitten olisiko joku muu onnistunut saavuttamaan riipaisevuutta enemmän, mutta ei tuo huono ollut noinkaan ja erittäin taitava näyttelijä kuitenkin kyseessä. Lyhyydestä tulee muutama lisäsympatiapiste.

Olin automaattisesti olettanut, että näytelmä käsittelisi Chaplinin elämää kokonaisuutena alusta loppuun, niin siksi valojen syttyessä tuntui puulla päähän lyödyltä, sillä kaikki jäi ihan kesken. Onneksi sentään jälkiviisaus pelaa, sillä olin vain itse käsittänyt väärin. Näytelmä kertoi nimensämukaisesti kulkuri- hahmon syntymiseen vaikuttavista tekijöistä, sen kulta-ajasta, vaikutuksista ja kuinka tuli(meinasin ensin kirjoittaa kulki, hehheh) tiensä päähän. En ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi, miten päähahmot Chaplinin äänielokuvissa ovat aivan erilaisia. En tiedä kuinka moni muu on ´mennyt/menee samaan halpaan, sillä sellaista mielikuvaa esittelyteksti ruokkii. Niin tai näin, aika nokkela ratkaisu silti. Liput näyttävät olevan aika päätähuimaavissa hinnoissa, mutta melkeinpä voisin silti suositella katsottavaksi. Mielenkiinnolla odotan virallisia arvosteluja.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Io sono prima donna discoteca

Yksi maailman parhaimmista tunteista on innostua jostain uudesta, omasta jutusta niin suurella voluumilla, ettei malttaisi olla aloillaan ja huvittaisi vain hihkua. Pari viikkoa sitten kävi näin, kun olin ensimmäisellä italiantunnillani. Muutaman vuoden yrittämisen jälkeen sain vihdoinkin aikaiseksi ja ilmoitin itseni Työväenopistolla järjestettävälle alkeiskurssille. En ole koskaan ollut mikään kielinero ja siksi jännittävää huomatakin innostuvansa näin lujaa. Toisaalta, jos motivaatiota löytyy, niin luultavasti mieleenkin jää jotain tai ainakin se on toivottavaa.

 photo hgjk002_zps2fcab48b.jpg
Vinkki: Pressopannu toimii loistavasti myös maidonvaahdottimena! Oma kehu haisee, mutta voi vitsit, kun missään ei saa niin hyvää soijalattea kuin kotona!

Sen lisäksi, että olen mantrannut ääneen niitä vähäisiä sanoja, jotka osaan ovat vaikutukset muuten olleet seuraavat:

* Pyöriskelyä kirjaston elokuvahyllyssä listan kanssa, johon olen kerännyt kaikki elokuvakirjani Italian kieliset filmit. Umberto D on kuin italialaista Kaurismäkeä!
* Lainasin ties monennenko kerran Danten Jumalainen näytelmä. Hirveästi ei löydy luottoa itseeni sen suhteen vieläkään kaikesta huolimatta, mutta tavoitteena onkin saada edes Helvetti luetuksi.
* Seissyt ooppera- hyllyssä tullen kuitenkin siihen lopputulokseen, etten ole tähän vielä valmis. Verdiä lainasin muuten ja vau! Miksen ikinä muista, että klassista pitäisi kuunnella enemmän.
* Marsala- pullon pohja pilkottaa, enkä ole edes päässyt tiramisuun asti.


Silti ehkä tärkeimpänä: Varattu lennot Tampere-Milano-Tampere 30.10 - 3.11!! Pidetään kortteeria Bergamossa, joka valloitti kolme vuotta sitten ensimmäistä kertaa. Mihin siitä sitten junalla päädytään jää nähtäväksi. Vielä en ole ehtinyt liiemmin ottaa selvää kaikista mahdollisuuksista tai ylipäänsäkään mistään, mutta ei sen niin väliä. Olen menossa Italiaan ja se riittää näin alkuun.

 photo blogeilu2143_zps2308dd45.jpg
Turisti Roomassa keväällä 2012

En oikeastaan tiedä, mistä kaikki alkoi tai pikemminkin miksi juuri Italia kiehtoo näin paljon. Verrattuna moneen muuhun valtioon (tai muutamaan, sillä olen näissä asioissa aika kranttu) Italia ei edusta kärkipäätä esim. kulttuuriasioissa. Yleensä ne ovat niitä asioita, mitkä pistävät liikkeelle t: Neiti-Tietysti-Täytyi-Päästä-Suutelemaan-Oscar-Wilden-Hautaa-Pariisissa. "Muinaista roomalaista roinaa"- lausahdus taisi olla eniten käytetty Roomassa ollesani. Toisaalta ehkä se juttu on nimenomaan mystisyys, sillä ne kiinnostavimmat asiat on itse kaivettava esiin eikä ole liiaksi paineita, kuinka on käytävä siellä ja täällä. Voi keskittyä vain hengittämään kaupunkia, kieltä ja kaikkea sitä, mistä ei ymmärrä mitään.

Olen yrittänyt kaivella Italiaksi musiikkia tekeviä vaihtoehtoisia bändejä, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet heikot. Toisaalta Il genio on jo niin valloittava ettei muita edes tarvita.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Omppuasiaa

Syksy ja omenat ovat täällä. Omasta puusta poimitut omenat on yksi niistä asioista, joiden tärkeyden olen ymmärtänyt vasta menetyksen jälkeen. Aikanaan mummolassa oli isot omenapuut, mutta ei niistä tietenkään silloin jaksat liioin innostua. Nyt vuosien myötä viisastuneena ja sen myötä oivallettuani, kuinka omavaraisuus on pop, niin eipä näy puita eikä sen puoleen omenoitakaan. Kalseaa maksaa kaupassa monta euroa muutamasta omenasta, kun tietää miten paljon niitä maahan mätänee. Mistä tuli mieleen, kun hiljattain luin/kuulin uutisen, miten joku päiväkoti oli vastaanottanut itsepoimittuja omenoita ilmeisesti jonkun lapsen vanhemmilta. Enää se ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä ei voida tietää onko omenat poimittu puusta vai maasta, jolloin niissä voi olla myyräkuumetta. Ymmärrän hyvin, että lasten suhteen kaikkia mahdollisia riskejä on hyvä välttää, sillä päiväkodin kontolle ne tuossa tapauksessa lankeaisi, mutta kuulostaa silti hätävarjelun liioittelulta. Välillä vaikuttaa siltä, kuin perinteinen maalaisjärjenkäyttö olisi kadonnut kokonaan.

Takaisin omenoihin. Kesällä asiaankuuluvasti hurahdin raparperiin ja tein useasti Puputytön juhlakirjasta raparperipikkukakkusia tai piirakkaa samaisella ohjeella, jos tarkkoja ollaan. Aikuisuuspisteitä ropisee jälleen, sillä penikkana kyseinen hedelmä/vihannes (Mihinkäs raparperi luokitellaan? Vihanneshyllyssä se on kaupassa, mutta käsite "vihannes" assosioituu enemmän ruokaisiin raaka-aineisiin.) sai lähinnä nikottelemaan. Maussa ei ollut silloinkaan vikaa, mutta se klimppimäinen koostumus! Tosin olin muutenkin sitä en-syö-jogurttia-jossa-on-paloja- koulukuntaa, että ihmekös tuo. Niin ne omenat! Raparperisesonki oli ja meni, niin päätin testata, miten kyseinen ohje toimisi omenoilla. Lopputulos lähenteli taivaallista ja minulla on todistajia, jos ette usko. Sisar muutti viime viikonloppuna uuteen kommuuniin ja tupaantuliaislahjana vein em. piirakkaa. Huijaamatta piiras oli kadonnut alle puolessa tunnissa.

Ihastuttava omenapiiras

POHJA
100g margariinia
2,5 dl sokeria
1,5 dl maustamatonta soijajogurttia
(alkuperäisessä ohjeessa oli - tuorejuusto, mutta taloudellisista syistä kokeilin jogurttia ja ainakin omasta mielestäni ajaa asiansa mainiosti)
1 tl vaniljasokeria tai -aromia
3 dl vehnäjauhoja
0,5 dl kaurahiutaleita
0,5 tl ruokasoodaa
0,5 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
0,5 tl kanelia
150 g omenoita kuorittuna ja kuutioituna

OMENASIIRAPPI


(Siirappi on tässä kohtaa oikeastaan väärä termi, sillä omenan rakenne poikkeaa raparperista sen verran, ettei keitettäessä hajoa samalla tavalla. Siirappi, kiisseli, kastike, mitä näitä nyt on.)

1 kanelitanko
2 dl vettä
2,5 dl fariini/intiaanisokeria
n. 100-150g omenaa hyvin pieniksi kuutioiksi pienittynä

KORISTELU

1 prk vaahtoutuvaa soija- tai kaurakermaa (olenkohan jo liputtanut Alpron vispikerman puolesta tarpeeksi...)
maun mukaan sokeria


* Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen
. * Vuoaksi kelpaa mikä vain korkealaitainen vuoka. Irtokakkuvuoka on varsin kätevä.
* Kuori ja pieni tarvittava määrä omenoita.
* Sekoita keskenään jauhot, sooda, leivinjauhe, kaneli ja suola. Laita kulho sivuun odottamaan.
* Mittaa kulhoon margariini ja sokeri, ja vatkaa kuohkeaksi vaahdoksi.
* Seuraavaksi lisää vaniljasokeri ja jogurtti. Sekoita nopeasti vatkaimella.
* Viimeiseksi lisätään omenan palat ja jauhot vähän kerrallaa. Tässä kohtaa sekoitusväline kannattaa vaihtaa esim. puulastaan. Jos taikina tuntuu hirveän paksulta ja jauhoiselta, niin voi perään heittää muutaman ruokalusikallisen jogurttia.
* Kippaa taikina voideltuun vuokaan ja tasoita.
* Paista uunin keskitasolla n. 40-50 minuutti uunista riippuen. Jos on oikein tehokas uuni, niin pohja saattaa kypsyä jo puolessa tunnissa. Kannattaa siis käydä kurkkimassa hyvissä ajoin ettei käy hullusti.
* Jätä kypsä piiraspohja odottamaan jäähtymistä ja valmista siirappi.

* Mittaa vesi, sokeri, omenakuutiot ja kanelitanko kattilaan. Kiehauta seos samalla sekoittaen, ettei sokeri pala ikävästi pohjaan kiinni.
* Laske hieman lämpöä ja keitä n. 10 minuuttia niin, että neste haihtuu puoleen ja koostumus muuttuu siirappimaiseksi.
* Ota kattila pois liedeltä, ota kanelitanko pois ja jäähdytä siirappi. Jos taloudesta löytyy pieni kannu, niin on omiaan tarjoiluun, mutta oikeastaan mikä tahansa kuppi käy.

* Kun pohja alkaa olla jäähtynyt voi vaahdottaa sokerilla maustetun kerman.
* Koristelussa tyyli on vapaa. Jos tykkää leikkiä pursotuspussien kanssa, niin en kiellä, mutta eipä se siihen makuun vaikuta, vaikka koko komeuden vain kippaisi pohjan päälle. Jos tykkää, niin pinnalle voi ripotella pikkuisen kanelia.
* Tarjoilu tapahtuisi niin, että jokainen voi itse valella siirappia piiraspalansa päälle juuri ennen suuhun lusikoimista. Mitä enempi, sen parempi, t: kokemuksen syvä rintaääni.

 photo tuulianmuuttokahvit004_zps5beeae22.jpg

Viime päivinä ei ole liiemmin ehtinyt/jaksanut tehdä keittiössä mitään muuta, kuin paahtamaan leipää ja keittämään kahvia. Kaksi viikkoa sitten alkoi viimeinen(!) työharjoittelu ja viime viikolla ehdin olla kuutena päivänä töissä, niin ei puhti tahdo riittää muuhun kuin kaukosäätimen näppäilyyn. Tosiaan, olen ollut Tampereen työväen teatterilla opettelemassa tilaus- ja kokoustarjoilua. Käytännössä kärrännyt astioita kerroksesta toiseen, ihmetellyt ja yrittänyt näyttää asialliselta vaihtelevalla menestyksellä.
Jos ei muuta, niin ainakin puitteet ovat yksinkertaisesti upeat, sillä olen korviani myöten rakastunut vanhoihin porraskäytäviin, auloihin ja lämpiöihin, joissa voi kuulla historian havinan. Varsin helppoa olla minä, kun voi vain taitella servettejä ja haukkoa henkeä ihastuksesta samalla, kun koko muu talo ui syksyn ensi-iltapaineissa.

Tänään olen ansaitulla vapaalla. Pitäisi yrittää hoitaa laiminlyötyjä velvollisuuksia kotihengettärenä, mutta pahoin pelkään, että vaaka taitaa kaikesta huolimatta kallistua Kentin levyjen ja Charlie Chaplinin muistelmien puoleen. Koulu loppuu muutaman viikon päästä, niin sittenhän ei olekaan muuta kuin aikaa puunata ja puleerata, joten katellaan sitten paremmalla ajalla uudestaan.