Kuvat ovat peräisin Tampereen työväen teatterin- nettisivuilta. Em. linkin takaa löytyy myös tarkempaa informaatiota kyseisestä näytelmästä, jos jotakuta kiinnostaa. Ei pidä sotkea virallisuuksia epävirallisiin höpötyksiin.
Teatterilla työharjoittelun ylivoimainen hyötypuoli oli miltei ilmaiset teatteriliput tämän syksyn tuleviin ensi-ilta näytelmiin. Epäselvyyksien välttämiksei toimenkuvaani kuului kärrätä astioita, taitella lautasliinoja ja näyttää viralliselta. Virallisuuden voisi miltei siirtää omaan elämään, sillä suorat housut olivat paikoin miltei kotoisat. Vastaavasti työelämässä ei ole ehkä "virallinen" ensimmäinen adjektiivi, joka kuvastaisi ideaalia työympäristöäni. Toki kaikkeen tottuu ja työyhteisöllä on suurin vaikutus, mitä tulee viihtymiseen.
Työt sikseen, sillä nyt puhutaan Chaplinista. Olen itse suht myöhään herännyt, mitä Chaplinin viehätyksen oivaltamiseen tulee. Taisin olla lukion toisella, kun luokkatoverini näytti minulle Kaupungin valot, joka oli ensimmäinen tietoisesti katsottu Chaplinin kokopitkäelokuva. Pakko sanoa ettei hirveästi ole jäänyt mieleen elokuvan herättämistä tunnetiloista, mistä osasyynä saattaa olla se, että katsomisajankohta oli keskellä yötä. Chaplin poika viimeistään valloitti sydämen. Ei varmasti tarvitse enempää selitellä, sillä jokainen sen nähnyt ymmärtää varmasti, mistä on kyse. Ylipäänsä syytä Chaplinista pitämiseen ei varmastikaan tarvitse selitellä. Ymmärrän sen ettei kaikki voi tykätä yhtä intensiivisesti kaikesta, mutta voiko Chaplinia inhota? En usko, mutta jos joku uskaltaa tunnustaa, niin antaa tulla! Omaa sydäntä lähellä ovat myös Jacques Tati ja Buster Keaton; hyväätarkoittavia, mutta hieman reppanoita hahmoja. Oma huumorintajuni on myös juuri niin yksinkertaista, että jaksan nauraa sille toistuvalla päähenkilön ja aasin väliselle takaa-ajolle. Siitä syystä arvostan suuresti em. koomikkoja.
Minulla oli missio saada luetuksi Chaplinin itsensä kirjoittama Oma elämänkertani ennen tämän kyseisen Kulkuri- näytelmän katsomista, mutta se jäi haaveeksi. (Olen edelleen menossa vuodessa 1914 eli päähahmomme on vasta 25- vuotias.) Kuvittelin, että olisi ollut aikaa pitkälle syksyyn, mutta sattuneesta syystä löysinkin itseni (ensimmäistä kertaa) suuren näyttämön katsomosta viime viikon perjantaina. On muuten hyvin ahdistavaa, jos ei ole nimettyä paikkaa, vaan vapaus istua sinne minne mieli tekee tai mihin sattuu ennättämään. Liekkö mahdollisuuksien määrä, mikä hämmentää niin, että päätyy hätiköimään ja lopputuloksena valitsee väärin. Ihan hyvät paikat meillä oli, vaikkei olisi haitannut istua muutamaa riviä alempana. Kaupan päälle viereen osui pikkutyttö, joka jo ennen esitystyksen alkua liikehti levottomasti, mutta onneksi pysyi suht aloillaan vielä puoliajan jälkeenkin ja osasi lopettaa karkkipussin rapistelun, kun isänsä sitä pyysi.
Salista poistuessani päällimmäisenä mielessä oli hämmennys. Ei niinkään tavanomainen teatterin jälkeinen "olen kokenut jotain suurta"- hämmennys, vaan ehkä jopa lievä pettymys. Paljon hyviä elementtejä: naurua, liikuttumista ja vakuuttavia näyttelijäsuorituksia, mutta yhteys näiden väliltä jäi puuttumaan paikoin kokonaan. Itse aiheesta lukeneena osasin hahmottaa kokonaisuutta ja aikahyppyjä suht kivuttomasti, mutta voisin kuvitella, että sellainen joka ei tiedä voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi. Onhan se hienoa, että osataan taitavasti yhdistää kaikkia teknisiä hienouksia, kun on elävää videokuvaa, näyttämö pyörii, tanssityttöjä sinkoilee sieltä ja täältä, mutta enemmänkin sai pään pyörälle ja vahvisti etäisyyttä itse tarinaan. Huomattava kontrastiero siihen, kun muutama viikko sitten kävin katsomassa kellariteatterissa Hiljaiset sillat, jonka keskiössä oli intensiivinen dialogi ja läsnäolo. Se jos mikä porautuu suoraan ihon alle ja saa haukkomaan henkeään. Kulkurin parhaimpia kohtauksia olivatkin juuri ne, joissa keskityttiin ihmisiin ja heidän väliseen kommunikointiin, siihen kuinka täyttivät läsnäolollaan ja karismallaan koko näyttämön.
Elämäni aikana olen ehtinyt seuraamaan paljon kotimaista tv-draamaa, joten Eppu Salminen on kasvona tuttu. Suosikkini on Ruusun aika- sarjassa esiintynyt moraaliton keikari Sande. (Näin meidän kesken Salminen oli miltei poikajumala-ainesta silloin 90- luvun alussa.) Ehkä juuri tämän takia alkuun oli vaikea suhtautua hahmoon Chaplinina, kun Salmisen on nähnyt aiemmin ties missä ja mielikuvat, joista suurinosa ei ole mitenkään positiivisia, muista hahmoista puskivat läpi. Tiedä sitten olisiko joku muu onnistunut saavuttamaan riipaisevuutta enemmän, mutta ei tuo huono ollut noinkaan ja erittäin taitava näyttelijä kuitenkin kyseessä. Lyhyydestä tulee muutama lisäsympatiapiste.
Olin automaattisesti olettanut, että näytelmä käsittelisi Chaplinin elämää kokonaisuutena alusta loppuun, niin siksi valojen syttyessä tuntui puulla päähän lyödyltä, sillä kaikki jäi ihan kesken. Onneksi sentään jälkiviisaus pelaa, sillä olin vain itse käsittänyt väärin. Näytelmä kertoi nimensämukaisesti kulkuri- hahmon syntymiseen vaikuttavista tekijöistä, sen kulta-ajasta, vaikutuksista ja kuinka tuli(meinasin ensin kirjoittaa kulki, hehheh) tiensä päähän. En ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi, miten päähahmot Chaplinin äänielokuvissa ovat aivan erilaisia. En tiedä kuinka moni muu on ´mennyt/menee samaan halpaan, sillä sellaista mielikuvaa esittelyteksti ruokkii. Niin tai näin, aika nokkela ratkaisu silti. Liput näyttävät olevan aika päätähuimaavissa hinnoissa, mutta melkeinpä voisin silti suositella katsottavaksi. Mielenkiinnolla odotan virallisia arvosteluja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti