Mimmit teki bisnestä.

Eilen tuli ensimmäistä kertaa otettua osaa puistokirpparille niin asiakkaana, kuin myyjänäkin. Tapahtuman oli tarkoitus alkaa kahdeltatoista ja noin viittä vaille, kun saavuin Hämeenpuiston laitamille odottamaan Maijaa, niin siellähän oli jo täysi härdelli menossa. Ei sinäänsä yllätys kuitenkaan, sillä jos tahtoo saada kunnon paikan, niin varmasti oltavakin ajoissa liikkeellä. Konseptinahan tuo on nerokas, kun ei ole pöytämaksuja, niin ei voi kuin voittaa.






(Maija kuvasi.)

Meidän päämääränämme tienaamisen sijaan oli lähinnä tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja katella, millainen on meininki. Otin mukaan ainoastaan dvd- läjän, joka odottanut kirpparille menoa ja pari kirjaa, niin kannatti kyllä raahata, sillä miltei kaikki meni. Pete Dohertykin maksoi vähän takaisin viime talvista hukkareissua Helsinkiin, kun sain herrasta kertovat opuksen myydyksi. (Kieltämättä herää kysymys miksi tullut moinen aikanaan edes hankittua, sillä lukemattomana lähtikin...)

Tolleen, kun sekä seura, että sää olivat enemmän kuin jees, mitä nyt aurinko pääsi jossain kohtaa porottamaan hetken suoraan päin ja polttamaan olkapääni, niin aivan hyvin voisi lähteä uudestaankin myymään, sillä turhaa roinaa löytyy aina. Pitänyt viime keväästä asti varata kirpputoripöytä, mutta jotenkin vain jäänyt. Osasyy korkeat pöytämaksut, sillä sitä tavaraa pitäisi olla ihan tolkuttomasti, että olisi edes vähän sen vaivan arvoista tai vastaavasti ottaa kimppapöytä, mikä taas menee helposti sähläämiseksi.


(kolmea en vaihda: Maija, pandat & Manic street preachers.)

Vaikken voinutkaan välttyä pieneltä tuhlaamiselta, niin jäipä tuosta pari euroa voittoakin valiumlippaaseeni pahan päivän varalle. Esimerkiksi kuvassa näkyvä Iso-Uolevi tarttui matkaan heti alkumetreillä. Manicsien kokoelmakin taas hallussa, kun joskus pöljänä menin antamaan pois saatuani kaikki varsinaiset albumit hankituksi. Eipä vaan tullut mieleen, että niitä paria ei-levyillä olevaa kappaletta ei sitten ollutkaan enää fyysisessä muodossa missään. Onkohan mitään tylsempää kuin hankkia samaa levyä toista kertaa vaan oman tyhmyyden takia, sillä näin on käynyt ennenkin. Onneksi tuo vahinko saatiin nyt korjatuksi.

Jotain karkkipuhetta

(Kirjoittajan huomio: Esilukiessani huomasin etten tiedä mikä tämän tekstin tarkoitus oli, sillä piti puhua jostain ihan muusta. Syyttäkäämme siis Nicky Wireä ja elimistöni sokerivajetta.)

En tiedä oliko enemmän vaikutusta sillä, että viime viikolla tuli syötyä kaikkea höttöä niin paljon, että en olisi ihmetellyt jos suonissa olisi virrannut hattaraa (paitsi ettei hattara virtaa, mutta hattara oli mielikuvana mukavampi kuin valkoisenkeltainen rasvahyhmä, josta verisuonet on tukossa. Eipä sekään kyllä pahemmin virtaa. No joo, antaa olla.) vai kuinka yritin kannustaa rappiolla olevaa muusikkoa luopumaan kaljasta viikoksi, niin minä olen ilman sokerin ja jumppaan joka päivä. Muusikon puolesta en mene puhumaan, mutta miullapa on viides sokeriton päivä menossa ja jumpannutkin olen eli hyvä mie! Vastaavanlaiseen suoritukseen olen tainnut viimeksi yltää viimeksi syksyllä 2010.

Sokerille (eritoten karkille) olen ollut perso niin kauan kuin voin muistaa eli varmasti jostain sieltä, kun olen oppinut syömään itse. Lukiossa opetin itseni siihen, kun ahdisti mennä yksin ruokailuun, oli muuten luppoaikaa tai vaan kurjaa, niin mikäpä sen parempi tapa tappaa aikaa kuin valita irtokarkkeja. Tietenkin jos oli kivaa, niin sitä sai juhlistaa karkilla eli oikeastaan aina oli joku pätevä syy. Jäänyt vaan pahasti päälle, sillä monesti huomaa ettei edes tee mieli, mutta tottumuksesta karkkihyllylle on kaikista helpoin suunnistaa. Onhan niitä (karkki)lakkoja ollut aiemminkin, mutta useasti jäänyt niitä porsaanreikiä, että kyllä näitä jogurttirusinoita voi syödä eikä suklaakeksi ole yhtään sama kuin karkki. Nyt olen pysynyt lujana, sillä itseänihän minä siinä vaan huijaan.

Toisaalta sokerista luopuminen on aina vähän sellainen identiteettikysymyskin. Parhaiten tuntevat tietää, ettei läsnäollessani säily karkit ainakaan ("Joo se Tupla on mun. ET SYÖ SITÄ.") ja taannoin toveri sanoikin, että sinun kanssa ollessa alkaa aina tehdä mieli karkkia. Niin, että olenko minä enää minä, jos alan terveelliseksi?

En tiedä johtuuko tästä helteestä, kun ei muutenkaan ole oikein ruokahalua, sillä ei ole pahemmin edes tehnyt mieli mitään. Yksi ilta olisin tosin halunnut syödä kaiken mahdollisen, mitä vaan keksin. Kertoo jotain, kun ensimmäisenä ulko-ovestani eteiseen tullessa näkyy Pandan lakumainosjuliste (Johtuu siitä oikeasta pandasta, mikä julisteessa on, niin siksi on seinällä. Kerran oli toveri, joka semmosen minulle järkkäsi.) ja vaikka ne hedelmälakut on vielä tosi pahoja, niin olisin ollut valmis panttaamaan vasemman käteni niistä. Päädyin myös kirjoittamaan Spotify:n hakukenttään "karkki", jos joku olisi biiseissään jakanut ahdinkoni, mutta vesiperähän se oli. Candy:llä löytyy kyllä vaikka mitä, sillä niistä olen tehnyt soittolistankin joskus, mutta ei niissäkään tainnut olla mitään karkkikaipuusta. Mutta siitäkin illasta selvittiin ja nyt on enää kaksi päivää jäljellä. Tosin ajattelin, että voisi yrittää (taas) ottaa jonkunlaisen karkkipäivä- systeemin käyttöön ettei menisi heti ihan överiksi. Se ainakin tullut todettua niin moneen kertaan, että ei se sokeri sitten kuitenkaan oloa ainakaan paremmaksi tee.

Jotta ei jäisi epäselväksi obsessoitumiseni karkkiin ja siitä puhumiseen, niin muistin juuri aloittaneeni joskus listaa hyvistä hetkistä, joissa karkki on ollut osallisena. Muistilistamainen ilman sen kummempia tilannekuvauksia, niin ei hirveästi kerro mitään mistään, mutta ei se haittaa.

* Amerikanpastillit Lauantaidiscossa syksyllä 2009.

* Jyväskylässä kesällä -09 Amerikanpastilleja Sokokselta ("Jackpot!") ja Tuuli uhkasi puistossa heitellä meidän oranssit pitkin nurmikoita.

* Satamanyössä 2008 oltiin Annan kanssa surullisimmat metrilakukaverit.

* Kuinka Ninan kanssa pitää Jyväskylässä ollessa käydä Kalpiksella, että voidaan olla kuin -09 kesällä, kun oli hillolla täytettyjä vaahtokarkkeja (hyi!) ja minulla jogurttilakuja.

* Sofia, Helsinki ja pandakarkit kesällä 2010.

* Parhain vaahtosuklaa, jota syötiin Sannan kanssa Riiassa -07.

* Irtokarkit Vastavirran takahuoneen lattialla toukokuussa -10.

* Kuinka helmikuussa (-10) rämmittiin Antonin kanssa holtittomassa lumisateessa karkin perässä, eikä Makuuni ollut edes auki. Vastaavasti huhtikuussa oli ja niitä karkkeja syötiin peiton alla vielä seuraavana aamunakin.

* Olin Antonilla ensimmäistä kertaa yökylässä ja aamulla steppailtiin käsikädessä kaupasta karkkia aamupalaksi.

* Kun juna oli kolme tuntia myöhässä ja syötiin filmtownin karkkeja Lahden rautatieasemalla. Antonin ilme epämääräisen rommikarkin jälkeen!

* Sörnäisten metrotunnelin karkkikaupan tyttö!

* Elokuussa -10 Tavastian edustalla Hannan kanssa tupakoitiin ja Suvi kaivoi kassista irtokarkkeja.

* Utun ostamat karkkijauhoputket ennen Violan Torven keikkaa -10.

* Muumitikkarit äidin lähettämässä t-paitapaketissa -09.

* Pahat colalta ja banaanilta maistuvat, joita Sanna yritti syöttää minulle elokuussa 2010.

* Joulukuussa -09, kun menin Popedan keikan sijaan Maijalle syömään Makuunin karkkeja.

* Keskustelut Simon kanssa siitä kuinka irtokarkkipussin sisältö määrittää ihmisen persoonallisuutta tai kuinka siitä voisi tehdä tutkimuksen.(tähän en kyllä vuotta osaa heittää. Varmaan -07 tai -08)

* Lapsena Mummolla oli aina kettukarkkeja, Omareja tai Fazerin parhaita.

* Kesällä -08 sain Kialta lahjaksi tikkarin panda- avaimenperällä.

* Tuulialle kehittämäni aarteenetsintä lapsena ja sai käydä ostamassa karkkia yksin omalla rahalla.

* Kevättalvella 2011 Jyväskylän Kaupunginteatterissa riipaisevin näytelmä, jonka lopuksi jaettiin mummomaisia elämänohjeita ja kettukarkkeja.

Rakkautta rakkautta vain.

*Jostain syystä iski kameraujous, enkä saanut kaivettua kameraa laukustani koko hääjuhlan aikana, vaikka ikuistettavaa olisi ollut vaikka kuinka. Noh tällastahan tämä toisinaan on.*

Viime lauantaina Sumiaisissa soivat hääkellot, kun toveristani Annasta (joka oli valopilkkuni Lahdessa ja leipurikoulussa) tuli Rouva Kettunen. Useampiin häihin olen ehtinyt ottaa osaa tähänastisen elämäni aikana, mutta nämä olivat ensimmäiset kaverihäät, niin siksi varmasti tuntuivatkin merkittävimmiltä. Yllätyin itsekin, kun kirkossa meinasi itku tulla joka käänteessä, sillä häissä pillittäminen ei kuulu tyyliin. Toisaalta onko ihmekään, jos sinä hetkenä, kun morsiuspari suutelee, niin kuoro alkaa laulaa All you need is love:a. Onni on ihanaa!



Rehellisyyden nimissä jännitti aika paljon etukäteen, sillä sosiaalisesti rajoittuneena sitä ei koskaan voi liiaksi luottaa itseensä, että etukäteen voisi varmaksi sanoa kaiken menevän hyvin. Liikaa huonoja kokemuksia, jotka heijastuu kauhukuvina takaraivossa ja ikuisena neurootikkona epävarmuus pienistä ja mitättömistä asioista (joilla on tapana järjestyä aikanaan,) on mitä oivallisin syy menettää yöunensa. No ehken takerru siihen sen enempää, sillä kerrankin ei mennyt yhtään pieleen; osasin olla reipas, vaikka sitten vaatikin armotonta tupakointia ja paljon auttoi sekin, että ihmiset olivat niin mainioita, niin ei ollut mitään hätää.

Juhlat olivat niin hääparin näköiset, kuin olla ja voi. Juhlapaikkana oli sulhasen kotipaikka; idyllisin maatila peltojen keskellä. Asiaankuuluvasti hääpari saapuikin paikalle traktorin lavalla. Kaikki oli ruokaa ja koristelua myöten vaan juuri niin kuin pitääkin. Hääleikit oli jätetty kokonaan pois, mikä oli itselleni mieleen. En ole ikinä oikein ymmärtänyt koko konseptia, sillä kuka niistä oikeasti nauttii. Sama pätee polttareihin nöyryyttävine asuineen ja tehtävineen. Ehkä se joidenkin mielestä kuuluu asiaan, eikä ole tarkoitus olla niin vakavaa, mutta olen sitten varmaan tylsä tosikko, joka mielummin tähtää yleiseen hyvään mieleen ja muistoihin.

Ei pidä unohtaa baari Kapiopainetta! Jyväskyläläisessä Vakiopaineessa käyneet voivat arvata, minkä tyylisestä paikasta oli kysymys, mitä nyt meininki oli potenssissa kymmenen! "Baari on nyt hetken kiinni, sillä baarimestarin on päästävä tanssimaan!" Seuraava itku- kohta olikin hääparin noustua lavalle esittämään yhdessä pari laulua (mitä nyt missasin puolet jonottaessani juustostoja. Story of my life!). (Oman) illan päätteeksi päästiin joraamaankin, kun Gaspard Oil nousi lavalle (suosittelen!) ja se vasta olikin menoa!

Lyhyesti voi vaan tiivistää, että olipahan vaan parhaimmat karkelot ja suuri kiitos Herra ja Rouva Kettuselle siitä, että sain ottaa osaa heidän häähumuunsa! Pitkään olen ollut sitä mieltä, että häiden viettäminen tai lähinnä avioliitto instituutiona on turha, sillä eikö sen pitäisi riittää jos vain rakastaa toista. Avioliiton merkitystä en lähde vieläkään sen kummemmin analysoimaan, mutta onnea tuskin koskaan voi juhlia liikaa, niin miksipä ei.

Häälahjan kanssa tosiaan meinasi tulla kiire, kun en meinannut keksiä mitään tarpeeksi jännää. Jännittävyydestä en tiedä, mutta ainakin itse olin ihan tyytyväinen lopputulokseen.



Tässä maistiaisia kaikille rakkaudennälkäisille: KLIK

Just when you think this show is terrible something wonderful happens

Kuinka tyypillistä, kun pitäisi olla kiire, niin tässä silti istun ihan niin kuin ei mitään puoliksi pukeissa syömässä mysliä ja tekemässä kaikkea ihan muuta kuin pitäisi. No ei tässä varmaan oikeasti olla ihan niin jäniksen selässä (en ole ikinä ymmärtänyt, mitä tuo sanonta toimii...), mutta tähdellisempääkin tekemistä varmasti olisi kuin katsella youtubesta Muppet show- videoita tai päivittää blogia. Pitäkästä aikaa olisi tarkoitus ottaa suunnaksi Keski-Suomi tai pikemminkin Lievestuoreen perämetsät, ja mennä käymään vanhempien tykönä. Mielessä kävi yrittää jo kahdentoista junaan, sillä ollut hereillä kuitenkin jo puoli yhdeksästä, mutta hautasin sen, sillä tuossa odottaisi vielä kosolti tiskiä ja pakatakin pitäisi. Aika on vaan juossut, kun yrittänyt saada häälahjaa valmiiksi. Tosiaan lauantaina on toverini häät ja kuten huomaa, niin onnistuneesti jäi tämäkin viime tippaan, mutta kyllä tässä vielä ehtii.

Palataanpa Muppeteihin. Eilen illalla jotenkin ajauduin noita videopätkiä katselemaan ja tajusin, etten muista edes milloin viimeksi olisin sarjaa silleen perusteellisesti katsonut. Pitäisi, sillä onhan se yksi parhaimmista ja varmana tulee hyvä mieli katsoessa.



Kuulun myöhäisherännäisiin mitä sarjaan tai oikeastaan Jim Hensonin nerokkuuden oivaltamiseen tulee. Pentuna muistan, miten Sesame street oli ärsyttävimpiä lastenohjelmia, mitä telkkarista tuli. Muppet showta ei taidettu tuohon aikaan edes näyttää. Reilu kaksi vuotta siitä taitaa nyt olla, kun tapahtui tämä suuri oivallus vietettyäni aamupäivän krapulaisten rokkareiden kanssa ja Muppet show- levyt pyöri dvd- soittimessa. Se oli rehellistä toveruutta ensi hetkestä asti, sillä mikä huumorintajujen kohtaaminen ja onhan niistä suurinosa ihan hemmetin sympaattisia tyyppejä. Oikeastaan nyt kun miettii, niin ei se ehkä ihan pikkulasten sarja edes ole ainakaan juttujensa puolesta ja pentuna muistan, että ärsytti kaikki ohjelmat, joissa oli nukkeja. Onneksi päässyt kyseisen ärsytyksen yli sillä olisihan se ollut aikamoinen menetys muuten.

Listasin muutaman oman lempparikappaleen/kohtauksen, joten It's the Muppet show!


(niin hyvä meininki ja sympaattisempaa tyyppiä kuin Paul Williams saa hakea!)


(Muppetien ansiosta olen tietoinen, että maailmassa on ollut joku niinkin upea kuin Rudolph Nureyev! Sääli ettei kirjastosta löydy mitään aineistoa kyseisestä tanssijaista, sillä mielelläni tietäisin enemmän. Tuo jakso kokonaisuudessaan muuten yksi lemppari ja Sam(the Eagle) on niin elementissään!)


(tässä vaan on kaikki ja herkkänä hetkenä saa varmasti vollottamaan. Saa myös odottamaan, että olisi jo mummu, niin voisi hankkia sen spanielin penikan.)




(rakkauslauluista riipaisevin!)

Jospa sitä nyt edes yrittäisi olla reipas, että pääsisi lähtemäänkin vielä tämän päivän puolella.

Etsin sua maailman kioskeilta

Maija kävi illalla kylässä parantamassa allekirjoittaneen elämänlaatua niin chai teen kuin Dingon levynkin avulla. Dingo taisi nousta tapetille edellisyönä kävellessämme Vastavirralta takaisin keskustaan, kun ohittamassamme kuppilassa joku tulkitsi Dingon Apinatarhaa karaokessa. Olihan se nyt kova bändi!



Vaikkei ole ikinä mitenkään maailmaamullistavasti elämääni vaikuttanut, niin kyllä ne Dingo- hetket ovat silti tuonne musiikkikehitykseni polulle mahtuneet. Kokoelmalevy on pariin kertaan pitänyt hankkia, kun innostuksen loputtua mennyt hävittämään. Kai se olisi pitäisi (nyt viimeistään) tietää, että sitä tarvitaan vielä. Ensimmäisen kerran muistan Dingon soineen kasettisoittimessani varmaan 10 ikävuoden korvilla. Yläasteen puolivälissä oli musta keinonahkatakki, niin tietenkin myös Nahkatakkinen tyttö soi. Niihin aikoihin menin jopa niin pitkälle, että päädyin hankkimaan jonkun keikkataltioinnin 80- luvun keikoilta ja olemaan hetken katkera, kun en voinut hypätä ruudun läpi suoraan lavan eteen.

Viimeisin Dingo- hetkeni ennen tätä oli jouluna 2010, kun sain toveriltani joululahjaksi Dingo- leikekirjan. Oli löytänyt kirpparilta ja ajatellut, että vain minä voisin sitä arvostaa. Aikamoinen aarrehan se onkin, sillä kaikki leikkeet ja julisteet ovat 80- luvun aikaisia. Leikekirjat ovat aina jotenkin liikuttavia, kun joku on jaksanut nähdä niin paljon vaivaa. Entisenä fanityttönä löytyy vieläkin omasta hyllystä vihkonen täynnä Jonne Aaronia. Tuossa selatessani ei voi kuin ihmetellä, että onko sitä ajatellut yhtään mitään, kun kaikki turhanpäiväisimmätkin artikkelit tullut otettua talteen. Ehkä siitäkin saa joku vielä iloa vuosien päästä.





Olikohan kesä -04, kun hetkinen tuli Dingon keikkaa katsottua Tammerfesteillä. Kieltämättä Neumann oli miltei surullinen näky värikkäisssä bermudan shortseissaan ja ukottuneena, että aika pian meni fiilikset. Toisaalta vielä surullisempaa olisi ollut, jos olisi yrittänyt olla yhtä cool kuin -84. Kaikki vaan ei ole niin kuin Mike Monroe.

Suklaata suklaata SUKLAATA

En tiedä mistä se tuli toissa yönä, kun odottelin unta, että suklaakakkua _täytyy_ tehdä ja jos täytyy, niin sitten täytyy! Mitä siinä muuta pystyi, kun aamulla säntäämään kaupasta aineksia ja varmistukseksi viestittämään toverille, että hei mie leivon tänään, tule käymään. Promise is a promise.

Luotto-ohje löytyy ehdottomasti Puputytön ensimmäisestä kirjasta. Aikanaan sain maistaa toverini syntymäpäiväkutsuilla ja huijaamatta oli parasta suklaakakkua, jota olen ikinä syönyt. Aina yhtä siistiä, jos parhaimmaksi osoittautuu se vegaaninen vaihtoehto, sillä siitäs saivat kaikki epäilijät; kyllä meilläkin osataan!

SUKLAATÄYTEKAKKU

Pohja

7 dl vehnäjauhoja
1,5 dl kaakaota
2 tl ruokasoodaa
1 tl suolaa
4,5 dl sokeria
2,5 dl rypsiöljyä
5 tl pikakahvijauhetta
2 dl vettä
2,5 dl kasvismaitoa
4 tl vanilja-aromia
4 rkl omenaviinietikkaa

Täyte

n. 50g tummaa suklaata (tein hieman laatutarkkailua 50g patukasta, mutta hyvin riitti)
80g margariinia
5 dl tomusokeria
2 tl pikakahvijauhetta
2 rkl kasvismaitoa
1 tl vanilja-aromia

Kuorrute

150g suklaata
1 rkl vaaleaa siirappia (käytin vaahterasiirappia, kun ei ollut muuta ja en jaksanut noin pienen määrän takia ostaa erikseen)
0,5 dl kuumennuksen kestävää kasviskermaa

Jos haluaa laittaa koristeita, niin sitten vielä ne.

- Lämmitä uuni 190- asteeseen. (mistä nappulasta saa aste- merkin?) Voitele ja jauhota kaksi halkaisijaltaan n. 25cm olevaa vuokaa. (Jälkiviisaus on parasta, sillä pohjataikinaa tulee sen verran reilusti, että yhteen kakkupohjaan riittää varmasti jos tekee vaan 3/4 tai puoletkin ehkä. Nyt on yksi ylimääräinen suklaakakkupohja tuolla kaapissa, mutta jospa siitä saisi askarreltua joku päivä jotain jännää.)
- Sekoita suuressa kulhossa jauhot, kaakao, sokeri, sooda ja suola.
- Toisessa kupissa sekoitetaan ensin vesi ja kasvismaito. Sitten jauha sekaan pikakahvijauhe esimerkiksi metallisen siivilän läpi. Sekoita vesi-maito-kahvi- seokseen vanilja-aromi ja öljy.
- Kaada nesteet kuiviin aineisiin hiljakseen samalla hyvin sekoittaen. (Harvoja hetkiä jolloin kaipasin palavasti yleiskonetta, sillä suklaataikinaroiskeita oli yllättäen vähän joka paikassa.) Viimeisenä lisää omenaviinietikka ja sekoita nopeasti.
- Tasaa taikina vuokiin/vuokaan ja paista uunin keski-osassa noin 30-40 minuuttia. (Kyseinen aika on suoraan ohjeesta, mutta itsellä on sen verran monesti jäänyt vegaaniset pohjat raa'aksi vaikka paistanut ohjeessa pyydetyn ajan ja yleensä vielä vähän ylikin. Nyt taisivat olla yhteensä lähemmäs tunnin, viimeisen kymmenen minuuttia tosin jälkilämmällö. Varmasti riippuu paljon uunistakin kuinka kauan kestää. Nyt lisäjännitystä toi sekin, kun vuuat olivat sen verran isoja etteivät mahtuneet molemmat ritilälle, niin oli pakko laittaa toinen uunin pohjalle pellin päälle ja vaihdella paikkoja pitkin paistoa. Kakkupohjat tunnetusti tykkää, jos uunia aukoo välillä, mutta ihme kyllä eivät edes painuneet kuopalle!)

Pohjan kannattaa antaa jäähtyä kunnolla ja sillä aikaa voi tehdä täytteen jääkaappiin valmiiksi. (Tosin siinä on se riski olemassa, että häviää ennen aikojaan johonkin ihan muualle kuin kakun väliin... En mie, vaan ne muut!)

- Ensin sulatetaan suklaa. Turvallisinta on kattilassa vesihauteessa, mutta itse en jaksanut alkaa tekemään lisää tiskiä niin tyydyin mikroon. Mikrossa sulatettaessa pitää vaan olla tosi tarkka, sillä palaa aika helposti. Leipurikoulussa tulikin opittua eräänlainen nyrkkisääntö, että kymmenen sekuntia mikroa, sekoitetaan, kymmenen sekuntia mikroa jne. niin kauan kunnes on sulanut. Annetaan sitten jäähtyä huoneenlämpöiseksi.
- Vatkaa margariini kuohkeaksi. Lisää tomusokeri, jauhettu kahvijauhe, maito ja vanilja, ja sekoita kunnes tasaista ja kuohkeaa.
- Viimeisenä joukkoon sekoitetaan sulatettu suklaa.

Aloita kakun kokoaminen sillä, että halkaiset pohjan. Levitä täytemössö pohjan päälle ja aseta toinen puolikas päälle. Sitten tehdään kuorrute.

Tässä kohtaa meni ainakin lievästi joku pieleen. Ei mitään traagista, sillä makuun ei vaikuttanut mitenkään, ulkonäköön sen sijaan ehkä vähän. Liekkö ammattiylpeyttä, kun aina vähäsen ottaa päähän, jos ei menekään niin kuin oli ajatellut. Ohjeessa sanottiin kuorruutteesta tulevan juoksevaa, mutta omani oli lähinnä paksua ja rakeista. Tosin tein hieman eri tavalla mitä pyydettiin, niin ehkä vika kuitenkin oli siinä. Ohje käski hienontamaan suklaarouheen tehosekoittimella hienoksi ja kiehauttamaan sitten kerman ja siirapin. Sen jälkeen kaatamaan kermansiirappiseoksen ohuena nauhana suklaarouheen päälle pitäen samalla tehosekoitinta päällä kunnes tasaista kastiketta. Sitten vain kaadetaan kakun päälle, niin että peittää sekä päällisen, että reunat.

Minulla ei ole tehosekoitinta, niin siksi ajattelin kokeilla samaa tapaa, miten tehdään ganache- kuorrute (jee, ammattisanastohifistelyä!) eli paloitellaan suklaa kulhoon, kiehautetaan kerma, kaadetaan suklaan päälle ja sekoitetaan esim. puuhaarukalla niin kauan, että on tasaista. Skeptikkona sulatin kyllä suklaan etukäteen melkein kokonaan mikrossa , mutta en sitten tiedä johtuiko siitä, että kasviskerma käyttäytyisi eri tavalla mitä tavallinen kerma, olisiko sitä pitänyt olla enemmän sillä jäi tosi paksuksi vai missä oli vika. Oppia ikä kaikki, tiedänpä seuraavalla kerralla sitten mitä tehdä toisin ja kaippa pääasia kumminkin se, että tuli hyvää!



Parasta olla aikuinen, kun voi syödä aamupalalla suklaakakkua, jos huvittaa!

Onni on ylettyä ovenkahvaan.

Kyseinen lause on Charles M. Schulz:n kirjasta Onni on lämmin koiranpentu. Löysin kyseisen kirjan joskus lapsena kotoa kirjahyllystä ja ihastuin heti. Ihmekkös tuo, sillä sivut ovat täynnä etupäässä värikkäitä kuvia Tenavista ja Snoopy on ihan lemppari. Myöhemmin jemmasin kirjan itselleni ja nykyisin majailee omassa hyllyssä. Kiinnostaisi tietää, mistä kirja on alkujaan ilmestynyt, sillä vanhemmistani kumpikaan ei ole kirjaihmisiä enkä osaa kuvitella, että heistä kumpikaan olisi tuota ostanut.



Tuo kirja pitäisi ottaa aina esiin, kun päivät meinaa mössööntyä samaan harmaaseen apatiaan. Lähinnä muistuttamaan, että elämässä monesti parasta on ne pienet, hyvin arkiset asit ja vaikkei niistä saatu mielihyvä kestäisikään kuin pienen hetken, niin jos päivän päätteeksi kerää kaikki yhteen voidaan olla hyvinkin lähellä tyytyväisyyttä. Toki se "peruspessimisti ei ikinä pety"- asenne on turvallisin, mutta siten jää myös helpoiten havainnoimatta se kulman takana piileksivä hyvä.

Joskus yritin listata iltaisin aina viisi asiaa, joista oli tullut hyvä mieli sen päivän aikana ja kyllä niitä useimmiten oli kaikesta huolimatta vähintään se viisi. Tunneroina ja muu ikävä saa vain liian helposti kompuroimaan, ettei vain jaksa keskittyä mihinkään muuhun.

Tässä viisi asiaa, jotka ovat tehneet tästä päivästä hyvän:

1. Jaksoin tehdä aamulla pilatestreenin, vaikkei olisi yhtään huvittanut. Urheilu ja minä ei vaan olla ikinä sovittu yhteen, enkä oikein tiedä mistä nyt riivaa, sillä jaksanut tehdä jo kaksi viikkoa putkeen kyseistä treeni. (Okei viime viikolla tuli kolmen päivän tauko, mutta syntymäpäivänä saa luistaa kaikesta mikä ei huvita, Manicsien keikka ja uneton yö vei aika hyvin voimat.) Kai jonkinlainen ahaa- elämys siitä, että jos oppisi jonkinlaista kehonhallintaa, niin parantaisi varmasti omassa kehossa olemistakin.

2. Tein Raisan uusimmasta kirjasta (Puputytön juhlakirja - Raisa Kettunen) ruokaa, josta tuli superhyvää eikä tarvinnut yhtään harmitella, että ainekset maksoi ihan liikaa rahatilanteeni huomioiden. Todistetusti ei ole luottomimmi vaan vegaanisten leivosten suhteen!

3. Swans



4. Sain lemppariserkun kylään loppuviikoksi!

5. Yhen supermimmin kanssa pääsen tänään vihdoinkin hippaamaan, sillä jäänyt yritykseksi viimeiset pari viikkoa, kun flunssapöpö pitänyt seuralaisen tiiviisti sisällä.

Wrapped up in books

Yksi hienoimmista tunteista, mitä tiedä on se, kun kirjaa lukiessa tulee olo, kuin yrittäisi puhua minulle. Kuinka tämän kirjoittajan täytyy tietää täsmälleen, miltä tuntuu ja osannut muotoilla kaiken juuri oikein sanoin saaden tiivistetyksi sen kaikista olennaisimman, jolle itse harvemmin ei löydä edes sanoja.

Tällä kertaa tosin kyseessä oli vähän erilainen yhteyden löytyminen tai ainakin hetken niin luulin. Viime torstaina ollessani matkalla junassa kohti Helsinkiä aloitin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän- opuksen. Kirjaili oli minulle ennestään ihan tuntematon, mutta lukupiiritytöt valitsivat em. kirjan toiseksi niistä, jotka tulisi lukea seuraavaan tapaamiseen, niin tässä oltiin.

Ensinnäkin miten kirjan keskeisin henkilö sattui olemaan nimeltänsä Suvi ja olin ehtinyt vasta ensimmäisen luvun toiselle sivulle, kun tuli se lause, joka sai pasmani sekaisin.

"Ja hän oli kadonnut, kadonnut niin kuin Manicsien Richey James Edwards, ja minä mietin vain, mitä minun pitäisi tehdä, mitä olla tekemättä."

Richey tulee varmasti aina olemaan elämässäni ikuisena mysteerinä, mutta samalla kuin toverina, siitäkin huolimatta ettei olla koskaan tavattu. Hänen teksteistään saanut monta kertaa voimaa ja tunteen siitä, ettei ikinä jää täysin yksin. Tiedä sitten onko enemmän hyvä vai huono, kun vuosien saatossa tuntunut monesti enemmän elävältä ja läsnäolevalta kuin ne todelliset ihmiset. Ansaitsee ehdottomasti oman merkintänsä, mutta jätetään se myöhempään.

Palatakseni takaisin kirjaan, niin ensimmäisen 50 sivun jälkeen olin vakuuttunut siitä, että kirja konkreettisesti puhuu minulle, sillä niin moni pieni asia ja lause tuntui omalta. Oikeastaan melkein pelottava kokemus. Noiden sivujen jälkeen mietin Itkosen sähköpostin jäljittämistä, sillä tuntui tärkeältä saada yhteys, sanoa jotain.

Ehkä juuri siksi, kun alusta alkean luin kirjaa sillä ajatuksella, että tämä on jotain elämää suurempaa ja merkittävää, niin kun pikku hiljaa valkeni ettei tämä etenekään yhtään siihen suuntaan kuin olin kuvitellut. Tietekin ensimmäinen tunne oli pettymys, kuinka olin tullut johdatetuksi harhaan ja oli annettu ymmärtää jotain aivan muuta. Tunnistan saman kaavan ihmissuhteistani, että kuinka saattaa huumaantua yhteydestä, joka todellisuudessa nojaa koko ajan johonkin hyvin hataraan ja saa odottamaan jotain merkittävää. Jossain vaiheessa, kun ymmärtää todellisuuden olevankin jotain aivan muuta, niin pettymyskin on sitä raskaampi. Onhan se hölmöä kuvitella tulleensa huijatuksi, vaikka yhtälailla itse teki väärin yrittäessään istuttaa toista aivan vääränlaiseen muottiin, mutta yksinäisyys tekee joskus sokeaksi.

Toisaalta ehkä juuri siksi kirja pääsi hämmentämään ja yllättämään niin voimakkaasti, kun koko ajan yritin sinnikkäästi lukea sitä haluamastani näkökulmasta. Juuri tämä seikka teki kyseisestä lukukokemuksesta lopulta tärkeän ja voin vaan suositella kirjaa lämmöllä. Kadotin tarpeen Itkosen tavoittamiseen nopeasti alun jälkeen, mutta nyt kun mietin uudestaan, niin ehkä sittenkin pitäisi yrittää.

Vaahterasiirappitahmaa levynkansissa ja pöytäliinassa

Jääkaapissa on poltellut jo useamman viikon verran Alpron soijavaniljakastike. Ei mitään muistikuvaa, miksi se on sinne ilmaantunut ja minulla ei tunnetusti säily mikään sokeripitoinen, niin en oikein ymmärrä miten pysynyt avaamattomana näinkin pitkään. Nyt kuitenkin sain tarpeekseni ja sisaren kanssa tulimme siihen lopputulokseen, että tilanne vaatii pannaria. Olemme molemmat kykenemättömiä lettujen paistoon, mistä voi varmaan syyttää mummoa, kun teki niin hyviä ettei ole tarvinnut itse opetella.

Äkkiseltään en muista olenko kertaakaan aiemmin tehnyt vegaanista pannukakkua ja sen suuremmin jaksamatta perehtyä tyydyin Vegaanin kasviskeittokirjan- ohjeeseen, vaikkei skeptisyydeltä voinutkaan välttyä. Aiemmat kokemukset kyseisen kirjan leivonnaisista ovat hieman nihkeitä. Yhtälailla sokerin ja rasvan kanssa ei tarvitse kitsastella, vaikka tehtäisiinkin vegaania, sillä kuivista ja mauttomista kakkareista tulee vain paha mieli.



Ohjetta tosin oli pakko vähän fiksata, sillä olin arvioinut väärin soijamaitoni riittävyyden eikä huvittanut juosta uudestaan kauppaan sen tähden.

Pannari (uunipellillinen)

8 dl soijamaitoa
1 dl fariinisokeria (tavallinen sokeri käy varmasti yhtä hyvin, mutta sitä nyt sattui olemaan ja tuppaa aina kovettumaan, vaikka kuinka yrittäisi pakata ilmatiiviisti.)
½ tl suolaa
25g sulaa margariinia
1½ dl soijajauhoja
4½ dl vehnäjauhoja

Kun sekoittaa em. järjestyksessä ainekset sekaisin, niin pitäisi tulla hyvä taikina ja kaadetaan vaan leivinpaperitetulle uunipellille. Paistetaan 220-asteessa noin puoli tuntia. Käsityksemme siitä monelta meni uuniin erosivat toisistaan, niin en ole ihan varma oliko loppupeleissä 20 vai 30 minuuttia, mutta eiköhän se sitten ole valmis, kun alkaa näyttää kullanruskealta.





Ei se sitten ollutkaan pahaa tai edes kuivaa. Niin hyvää itseasiassa ettei päällisillä vuoraaminen olisi ollut ihan pakollista. Sen verran kuitenkin opin seuraavaa kertaa ajatellen, että kannattaa antaa jäähtyä kunnolla ennen leikkaamista, sillä jäi varsin taidokkaasti kakkulapioon kiinni, mikä piti ottaa avuksi pelliltä irrottamiseen. Kyllä vielä opin ja onhan vohvelirautakin keskitty, jos ei tämä muuten luonnistu.

p.s. Vaniljakastike osoittautui juuri niin hyväksi, että huomaamatta käynyt jääkaapilla syömässä lusikalla suoraan purkista.

Kaiken takana on mies ja pelko

Kuinkakohan monta kertaa sitä ehtii vielä kiukustumaan siitä, kuinka aina tarvitsee pelätä turvallisuutensa puolesta? Varmasti aika monesti.

Manic street preachersien keikan tähden tuli koettua Tallinnan Öllesummer eli olutfestivaalit ja sehän oli kuin suoraan painajaisesti tai ainakin hyvin lähellä. Valtaosa osallistujista oli raavaita miehiä ja alkoholin ollessa lähes ilmaista, niin tunnelma oli loppuiltaa kohden sen mukainen. Eritoten kahden idiootin kanssa olimme melkein helisemässä, sillä kahdesti tuppautuivat seuraamme siitäkin huolimatta, että olimme tehneet selväksi ettemme ole kiinnostuneita heidän seurastaan tai tarjoamastaan oluesta. Kolmannella kerralla ilmestyivät taaksemme kaatamaan olutta kengillemme ja nauramaan. Millä oikeudella, jos saan luvan kysyä ja mitä tuollaisessa tilanteessa voi tehdä? Ei ole minkäänlaista halua antaa kenenkään röyhkeän kusipään kävellä ylitseni ja hyvin mieluusti olisin tumpannut palavan savukkeen oluenkaatajan otsaan, mutta tokkopa olisi ainakaan tilannetta parantanut. Ihmisistä ei koskaan tiedä, niin ei hirveästi huvita alkaa kokeilamaan onneaan, sillä on kuitenkin fakta ettei hirveästi ole mahdollisuuksia pärjätä hintelänä tyttönä suurelle ja humalaiselle miehelle, jos käsirysyyn menisi. Toisekseen ei ole minkäälaista halua tapella ylipäänsä, vaan lähinnä haluaisin olla rauhassa, niin mikä siinä on niin vaikeaa tajuta! Tyydyin olemaan vain hiljaa, sillä ei tuollainen käytös ansaitse edes reaktiota, mutta ei siitä mikään voittajaolokaan jäänyt. En tiedä oliko vieressämme olevien (kohteliaiden!) brittisetien läsnäololla vaikutusta siihen, että katosivat ja hyvä niin.

Haluan pärjätä omillani ja voida kävellä jatkossakin kotiin yöllä(tai koska tahansa) rauhassa. Monta kertaa miettinyt lisäisikö turvallisuuden tunnetta teräase/hiuslakka taskussa tai jos kävisi jonkun itsepuolutuskurssin, mutta miksi sen pitäisi mennä niin! Ei sillä, kamppailulajit kiinnostaa muutenkin ja olisi vaan siistiä osata jotain, mutta silkasta periaatteesta menee fiilikset, jos pitää tehdä pelkästään itsensä suojelemisen tähden. Miksi minun pitäisi nähdä kaikki se vaiva; miettiä mitä voin pukea päälle, mistä kautta olisi järkevin kulkea kotiin, kuinka paljon uskallan juoda ihan vain siksi, että joku vatipää voi rikkoa inhimillisyyden perussääntöjä. Ei edes ole minun vika, että olen syntynyt tytöksi! Tietenkään ei voi alkaa alati pelkäämään, sillä yhtä hyvin voisi lukittautua kotiin ja hameenikin tuntuvat lyhenevän vuosi vuodelta kaikesta huolimatta, mutta ei sitä ikinä odota, kun joutuu aamutunneilla Klubilta kävelemään yksin kotiin.



Näitä miehiä ei sentään tarvitse tai edes voi pelätä.

Suvi Maria

Kirjoitin ensin pitkän selityksen koulutuksesta, kotipaikasta sun muusta, mutta päädyin pyyhkimään kaiken pois, sillä ketä sellainen kiinnostaa. Ei minua ainakaan. Mieluummin paneutuu pieniin yksityiskohtiin ja pitämiinsä asioihin, sillä nehän ovat muutenkin elämän perusta. Muutaman mainitakseni:

* Muutin viime joulukuussa Tampereelle enkä tahdo ikinä muuttaa pois. On aika siisti tunne, sillä ehtinyt reissaamaan pitkin Suomea (mm. Lahdessa, joka on kaupungeista surullisin.) ja muutamaan kertaan tunkea maallisen elämänsä laatikoihin, kun jossain paikassa tuntuu siltä, että täällä voisi olla mun koti. Pisteenä i:n päälle, kun voi asua taas samassa kaupungissa parhaimman sisareni kanssa, niin miten parasta!

* Kirjasto on mulle toinen koti ja missionani on lukea itseni fiksuksi kotikutoisesti vielä tämän elämän aikana. Muuten en oikein tiiäkään mitä haluaisin tehdä isona paitsi hankkia spanielin penikan sitten, kun olen mummo. Voisin haluta perustaa oman discokahvilan, josta saisi parhaita vegaanijuttuja ja Bocart co. Princess soisi vähintään kerran illassa.

* Olen Skip-bossa aika master ja Kimblessäkin aina toisinaan. Intensiivisiä pelikavereita on vaan vähän vaikea löytää, sillä etenkään Kimblessä ei nössöillä!

* Voisin kirjoittaa oodin sokerille ja liian usein elän pelkillä irtokarkeilla, vaikka todennutkin, että niiden valitseminen on (vaikka otankin aina samoja) paljon nautinnollisempaa kuin itse syöminen. Olen myös varma, että irtokarkkipussin sisältö kertoo jotain ihmisen persoonallisuudesta. Tutkintamenetelmiä tulee vielä miettiä, sillä tästä aiheestahan voisi sitten väitellä vaikka tohtoriksi.

* Pandat on kaikista parhaimpia ja miettinyt, että onkohan pakko hankkia joskus ipana ihan vaan, että joku pitäisi huolen etteivät omani joudu hukkaan. Niitä on nyt ainakin 40, että katellaan mikä on tilanne muutaman vuoden päästä. Siilit on myös siistejä ja hylkeet, vaikka etenkin niiden penikat alkaa aina itkettää, kun ovat vaan liian riipaisevia.

Parhaimpia kohteliaisuuksia, joita olen saanut:

"Ootko sää Peppi?"
"Oot miun Brian Molko."
"Oot ehkä maailman tomerin shoegazer."
"Jos oisit 40 ja mies, niin olisit nuo." (22-pistepirkko:n Birdy- musiikkivideosta)
(Useampi sanonut että näytän Björkiltä ainakin ilman laseja ja vaikken itse sitä ostakaan, niin onhan se nyt nätisti sanottu, sillä Björkiä nätimpää olekaan.)

* Jos ikinä ajaudun siihen tilanteeseen, että karaoken laulaminen tuntuu ajankohtaiselta, niin kappaleeni on ehdottomasti Tuula Amberlan Lulu.

Mutta tämä ei ole muotiblogi

Vaikka nimi siihen saattaa viitata, niin muodista tai vaatteista ylipäänsäkään ei ole tarkoitukseni kirjoittaa. Ei sillä, että niistä mitään ymmärtäisinkään. Tosin muistan kuinka muutama vuosi sitten koulussa jokainen sai paperin, johon muiden piti kirjoittaa positiivisia asioita tästä henkilöstä. Omaan paperiini kaksi luokkatoveriani oli kirjoittanut "tyylikäs", mikä oli hieman hämmentävää, sillä useimmiten peilistä takaisin katsova näyttää siltä, että olisi voinut nousta lähimmästä ojasta.

Raitapaidoista sen verran, että ovat olleet kaapissani vallalla jo useamman vuoden ajan. Mieltymys voi yhtä hyvin olla geneettistä, sillä äidin vaatekaappiin vilkaistessa ei juuri muuta näykkään. Tosin värinäkemyksemme hieman eroavat toisistaan, mutta silti sama lopputulos. Raitapaidoista on oikeastaan tullut perheemme sisäinen vitsi, mutta huonomminkin voisi mennä. Niin tai näin raitapaidat vaan ovat parhaita!

Syitä tämän blogin aloittamiseen oli useampia. Muutama vuosi sitten leivontablogeista inspiroituneena sain lopulta aikaan aloittaa oman. Alkuun sitä jaksoin suht aktiivisesti päivittääkin, mutta sitten katosi kameran piuha, tietokone hajosi ja lopulta silkasta saamattomuudesta vaipui täydelliseen koomaan. Mielessä on käynyt useaan kertaan menneiden vuosien aikana palauttaa kyseinen blogi takaisin elävien kirjoihin. Huomaamatta tullut opittua/oivallettua yhtä sun toista aiheeseen liittyen niin opiskelujen puitteissa kuin siviilissäkin, joten materiaalia olisi ollut vaikka lampaille syöttää. Kynnys vaan tuntui olevan liian suuri, kun lamaannus iski heti alkumetreillä ja mitäpä sitä itseään turhaan kiusaamaan.

Yksi päivä tajusin, kun otti päähän tunneroina, joka pursuilee paperisen päiväkirjan sivuilta jyräten kaiken muun alleen arjen hyvistä hetkistä suurempiin mullistuksiin, että tulisiko tälla tavoin ajateltua edes hetken jotain muuta. Tietenkin aina ensisijaisesti kirjoittaa itselleen, mutta jos on olemassa riski, että joku muukin saattaa lukea, niin mielellään hieman rajoittaa turhuuksia. Näinpä mitä kätevimmin saan yhdistettyä leipomishommat ja höpöhöpö- jutut, sillä niin paljon leivo kumminkaan etteikö väliin mahtuisi muutakin. Sitäpaitsi minun blogi, minun säännöt eli ihan parasta.

Mitähän vielä. Olen aina ollut sokea omille kirjoitusvirheille ja varmasti näkyy muutenkin etten ole mitään akateemista kirjoittanut liki neljään vuoteen, mutta yritän kovasti saada pilkut osumaan oikeaan kohtaan ja yhdyssanat pysymään kasassa. Puolipiste on välimerkeistä lemppari, vaikka osuukin oikein ehkä joka viidenellä kerralla.