Vuodenaika ei tunnu ainoastaan vaikuttavan mielialaan, vaan myös stereoissa pyöriviin äänitteisiin. Itselläni se ei mene niinkään genrejen mukaan, mitä nyt syksyisin saattaa hakeutua enemmän liki synkistelevää jollotusta, vaan ihan yksittäisten levyjen. Liekkö edellisvuosien nostalgiaa, kun tiettyjen äärelle huomaa palaavansa vuosi vuoden perään uudestaan samaan aikaan, mutta silti löytyy aina ne uudet juuri siihen hetkeen sopivat.
Tänä keväänä selvästi liputetaan uuden musiikin puolesta, sillä viime viikkojen tehosoitossa on ollut Minä ja Ville Ahonen Mia- levyllään. Pakko sanoa etten muista, koska olisin viimeksi ostanut levyn sen ilmestymispäivänä ja vielä jännityksellä odottanut kyseistä päivää. Tulee mieleen Manic street preachersien edellisen pitkäsoiton ilmestyminen syksyllä 2010. Siitä tosiaan on hetkinen aikaa ja valtaisa ero muutaman vuoden takaiseen, kun alvariinsa sai olla laskemassa päiviä milloin minkäkin ilmestymisen.
Miettinyt tätä useammankin kerran, että olenko itse tullut laiskaksi ottamaan selvää ns. nykymusiikista vai onko se vain niin, että vanhassa vara parempi, joten miksi suotta nähdä vaivaa. Ei sillä, etteikö tämän päivän bändeissä/artisteissa voisi olla ja onkin potentiaalia. Uuvuttaa ihmiset, jotka sanovat ettei 60- luvun jälkeen ole tehty mitään kuunneltavaksi kelpaavaa. Omahan on asiansa ja ennen kaikkea tappionsa, mutten silti käsitä. Ehkä se on sitä, kun itsellä ei ole minkäänlaista soittotaustaa, niin en kuule sitä yksioikoista nerokkuutta. Sitäpaitsi syntikat tulivat vasta 60- luvun jälkeen, niin todennäköisesti juuri siksi en voikaan ymmärtää.
Musiikkimakuni on ollut jo useamman vuoden ajan taantuneena takaisin varhaisteinivuosina löydettyihin bändeihin, joista suurin osa on sieltä 80- ja 90- luvun puolelta. Niiden myötä lähtenyt avautumaan aivan uusia verkostoja, jotka pitää yrittää ottaa haltuun, niin ei yksinkertaisesti riitä rahkeet ottaa selvää ihan kaikesta yhdellä kertaa ja pitää niitä vanhoja lemppareitakin ehtiä kuuntelemaan. Vastaavasti keikkarintama ei näytä kovin valoisalta, sillä suurin osa tämän ajan yhtyeistä joko lopettanut, hajonnut tai joku on kuollut. Toisaalta on edelleen niitä, jotka jaksaa painaa eteenpäin ja mistä sitä ikinä tietää, mitä tuleman pitää. The Curen ja/tai Henrik Berggrenin jos voisi nähdä niin olisihan se jo jotain.
Tämä teksti taisi menettää johdonmukaisuutensa jo aikaa sitten, mutta palataan silti takaisin Ahoseen. Muistan, että olin ollut pitkään tietoinen bändin olemassaolosta, mutta ohittanut suosiolla ajatellen ettei tämä varmastikaan ole sellaista, mikä olisi minun juttu. Vuosi sitten näihin aikoihin päädyin kuitenkin lainaamaan debyytin kirjastosta ja kappas, sehän olikin hyvä. Vuodenvaihteen jälkeen julkaistu sinkkulohkaisu tulevalta levyltä kolahti myös heti ensikuulemalta, joten odotukset tulevalle pitkäsoitolle nousivat huomaamatta aika korkealle.
"Tässäkö tämä nyt oli.", taisi olla reaktio, kun Mia oli stereoissa ensimmäisen kerran pyörähtänyt. Ennen kuin kuolen oli saanut toivomaan, että jospa tiedossa olisi enemmänkin toivonkipinöitä ja voimaa, mutta sieltä tulikin jotain miltei päinvastaista; kylmää ja miltei kyynistä. Särähti myös korvassa kyrvät ja kullit, sillä edustavat ehkä Suomen kielen rumimpia sanoja, niin ei niiden käyttäminen ole minusta yhtään siistiä. Kaikesta tästä huolimatta levy jäi kuitenkin soittimeen ja tiedä sitten mitä kävi, kun alkoikin toimia. Miten sanojen sijaan alkoi kuunnella enemmän äänimaailmaa, niin löytyikin hyvin moniulottoinen ja taidokas kokonaisuus. Suosittelen kaikkia ainakin kokeilemaan.
Varsin onnistunutta siivoamisen pakoilua, kymmenen pistettä Suvi, sillä ei tähän aikaan kehtaa enää alkaa imuroimaan puhumattakaan siitä, että ylipäänsä jaksaisi. Jatkanpa siis levyjen parissa ja tulevan huhtikuun fiilistelyä. Haluan ainaisen kevään!
