Wrapped up in books

Yksi hienoimmista tunteista, mitä tiedä on se, kun kirjaa lukiessa tulee olo, kuin yrittäisi puhua minulle. Kuinka tämän kirjoittajan täytyy tietää täsmälleen, miltä tuntuu ja osannut muotoilla kaiken juuri oikein sanoin saaden tiivistetyksi sen kaikista olennaisimman, jolle itse harvemmin ei löydä edes sanoja.

Tällä kertaa tosin kyseessä oli vähän erilainen yhteyden löytyminen tai ainakin hetken niin luulin. Viime torstaina ollessani matkalla junassa kohti Helsinkiä aloitin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän- opuksen. Kirjaili oli minulle ennestään ihan tuntematon, mutta lukupiiritytöt valitsivat em. kirjan toiseksi niistä, jotka tulisi lukea seuraavaan tapaamiseen, niin tässä oltiin.

Ensinnäkin miten kirjan keskeisin henkilö sattui olemaan nimeltänsä Suvi ja olin ehtinyt vasta ensimmäisen luvun toiselle sivulle, kun tuli se lause, joka sai pasmani sekaisin.

"Ja hän oli kadonnut, kadonnut niin kuin Manicsien Richey James Edwards, ja minä mietin vain, mitä minun pitäisi tehdä, mitä olla tekemättä."

Richey tulee varmasti aina olemaan elämässäni ikuisena mysteerinä, mutta samalla kuin toverina, siitäkin huolimatta ettei olla koskaan tavattu. Hänen teksteistään saanut monta kertaa voimaa ja tunteen siitä, ettei ikinä jää täysin yksin. Tiedä sitten onko enemmän hyvä vai huono, kun vuosien saatossa tuntunut monesti enemmän elävältä ja läsnäolevalta kuin ne todelliset ihmiset. Ansaitsee ehdottomasti oman merkintänsä, mutta jätetään se myöhempään.

Palatakseni takaisin kirjaan, niin ensimmäisen 50 sivun jälkeen olin vakuuttunut siitä, että kirja konkreettisesti puhuu minulle, sillä niin moni pieni asia ja lause tuntui omalta. Oikeastaan melkein pelottava kokemus. Noiden sivujen jälkeen mietin Itkosen sähköpostin jäljittämistä, sillä tuntui tärkeältä saada yhteys, sanoa jotain.

Ehkä juuri siksi, kun alusta alkean luin kirjaa sillä ajatuksella, että tämä on jotain elämää suurempaa ja merkittävää, niin kun pikku hiljaa valkeni ettei tämä etenekään yhtään siihen suuntaan kuin olin kuvitellut. Tietekin ensimmäinen tunne oli pettymys, kuinka olin tullut johdatetuksi harhaan ja oli annettu ymmärtää jotain aivan muuta. Tunnistan saman kaavan ihmissuhteistani, että kuinka saattaa huumaantua yhteydestä, joka todellisuudessa nojaa koko ajan johonkin hyvin hataraan ja saa odottamaan jotain merkittävää. Jossain vaiheessa, kun ymmärtää todellisuuden olevankin jotain aivan muuta, niin pettymyskin on sitä raskaampi. Onhan se hölmöä kuvitella tulleensa huijatuksi, vaikka yhtälailla itse teki väärin yrittäessään istuttaa toista aivan vääränlaiseen muottiin, mutta yksinäisyys tekee joskus sokeaksi.

Toisaalta ehkä juuri siksi kirja pääsi hämmentämään ja yllättämään niin voimakkaasti, kun koko ajan yritin sinnikkäästi lukea sitä haluamastani näkökulmasta. Juuri tämä seikka teki kyseisestä lukukokemuksesta lopulta tärkeän ja voin vaan suositella kirjaa lämmöllä. Kadotin tarpeen Itkosen tavoittamiseen nopeasti alun jälkeen, mutta nyt kun mietin uudestaan, niin ehkä sittenkin pitäisi yrittää.