Kaikista rakkain Eeva

- Minä rauhoitun aina kun alkaa sataa lunta
ja aina kun näen ihmisen koiran kanssa.
Sillä ihmisellä ei ole mitään hätää.
Vanhemmista saa hyviä keskustelutovereita
kun pakottaa heidät kuuntelemaan
ja itse on hiljaa.
Yritä muistaa se kun lapsesi tulevat.
Vanhat puhuvat paljon, keski-ikäiset liikaa,
siinä välissä on vaikea sanoa mitään.
Valppaat ovat yksinäisiä.
Samoinajattelijat puhuvat toisilleen samoja asioita
ja ovat samaa mieltä.
Muut paheksuvat yhteen ääneen.
Voima kertyy hiljaisiin.

Muista minua kun maailma räjähtää, muistathan?

- Eeva Kilpi

Olin pitkään sitä mieltä etten ymmärrä runoja ennen kuin 17- vuotiaana sen hetkinen ystäväni tutustutti minut Eeva Kilpeen. Jo silloin löysin sen voiman, mikä on piilossa lyhyiden säkeiden ja arkipäiväisten oivalluksien keskellä. Siitä tähän päivään Eeva on ollut kuin henkinen kasvattiäiti, joka runojensa kautta on katsonut alta kulmain, hymyillyt vinosti ja tokaissut: kuules nyt tyttö, ei tässä ole mitään hätää.

Samoin kuin Katri Tapolan Kalpeat tytöt on Kilven runokokoelma Perhonen ylittää tien sellainen opus, joka useasti jää ajelehtimaan pöydälle ja minne ikinä vain ollakseen koko ajan saatavilla. Nyt menneenä syksynä selaisin kirjaa hyvin useasti ja tunsin itseni samanaikaisesti sekä heikoksi, että voimakkaammaksi kuin koskaan aikaisemmin. Kuinka helppoa noita tekstejä on ottaa omakseen, koska puhuttelat niin suoraan eivätkä kaunistele. Saavat ymmärtämään myös oman äidinkielensä tärkeyden, kauneuden. Oikeastaan pätee Suomalaiseen runouteen ja lyrikkaan ylipäänsä, sillä vaikuttavimmillaan porautuu suoraan ihon läpi syvemmälle sisismpään kuin mikään muu ikinä pystyy. Tietenkin vieraskielinen teksti voi saada aikaan samaa kaliperiä olevia tunnereaktioita, mutta ei se siltikään ole aivan samanlaista.

Eevan runot saavat myös miettimään, kuinka tahtoisin jo olla vanha; samanlainen kuin runoissa. Mikä lie pakenemisrefleksi elämästä tässä hetkessä ja aivan varmasti joskus tulee olemaan toisinpäin; ollappa vielä se tyhjäpäinen hupakko. Toisaalta tiedänhän minä sen, että jos en nyt tee kaikkeani elääkseni tätä hetkeä, niin tuskin minusta vuosien päästä on edes jäljellä muuta kuin ontto kuori. Tiedän ainakin, mitä tahdon olla sitten isona.

Tulin eilen aivan vahingossa huomanneekseni Aamulehdestä, miten Kulttuuriravintola Kivessä on runokaraoke ja Sanna Majanlahti lausumassa Eeva Kilven runoja. Selvisi myöhemmin, että Kilven olisi pitänyt olla itse siellä, mutta olikin estynyt tulemaan. Onneksi en tuosta tiennyt aikaisemmin, niin ei ehtinyt pettymään. Kyseinen lukija oli kyllä todella hyvä ja vaikkei edes lukenut niitä itselle tärkeimpiä, niin silmät meinasi kostua silti. Miettinyt usein, kuinka hienoa olisi olla paikalla kuulemassa Eevan lausuvan itse omia tekstejään ja mahdollisesti vaihtaa sana tai kaksi. Toisaalta muotoutunut jonkinlaiseksi elämäni supersankariksi, ei pelkästään tekstiensä vaan myös kannattamiensa aatteiden takia, niin ihan mielelläni tyydyn myös pitämään omat mahdollisesti utopistiset mielikuvani.

Oli varsin virkistävä ja tavallisuudesta poikkeava ilta muutenkin. Olisin tahtonut saada etäältä otetun valokuvan itsestäni ja Maijasta; kaikki ne keski-ikäiset ja me istumassa korkeilla baarijakkaroilla jalat ristissä, teekupit käsissä ja mustat pipot päässä.