(Kuinka kohtalokasta, sillä blogiani on katsottu nyt yhteensä 666 kertaa. Vau.)
Aloitan tämän merkinnän nyt kolmatta kertaa, sillä jostain syystä kirjoittaminen jäänyt kesken ja aiempi lähestymistapa ei olekaan enää miellyttänyt, niin päätynyt vetämään kaiken yli. Lähinnä pohdiskellut toimettomuuttani tai kuinka se alkaa pikku hiljaa tuntua liialta, vaikkei kirjastossa juoksentelussa mitään valittamista olekaan. Varmasti tämä syksy tai kuinka joka vuosi iskee jonkinlainen tarve päästä tekemään jotain uutta. Harvemmin olen saanut asian eteen tehtyä mitään, aina on vain hyvä lykätä, että syksyllä sitten teen/menen/aloitan. Niin varmaan.
Yksi ilta puhuttiin Maijan kanssa tästä samasta aiheesta ja kuinka olisi ihana innostua kunnolla jostain. Tuli puheeksi Martat tai lähinnä josko niillä olisi joku sopiva jaosto meillekin. Pakko oli googlailla heti, kun kotiin pääsin ja meinasin pudota penkiltä, kun löysin Anarkistimarttojen sivut, sillä kuinka siistiä! En voi sanoa, että olisin mikään käsityöihminen, oikeastaan kaukana siitä vaikka osaankin virkata kolmiohuiveja ja päiväpeittoja, mutta eiköhän tuollaisessa toiminnassa olisi minullekin käyttöä. Ongelma on vaan se, että toimivat ainoastaan Helsingissä eli se siitä. Möh. Tietenkin maailma on järjestöjä pullollaan, joista varmasti löytyisi ja löytyykin monia, jotka ajavat itseäni kiinnostavia asioita, mutta järjestötoiminta periaatteessa ainakin vaatisi tietynlaista aktiivisuutta, jota pitäisi pitää koko ajan yllä. (Tosin olen ajatellut silti (vihdoinkin) mennä Animalian kokoukseen, kunhan on seuraava uusien ilta.) Minulle riittäisi, että voisi viettää aikaa hyvien tyyppien kanssa ja tehdä jotain jännää silloin, kun siltä tuntuu. (Kuulostaa siltä, kuin ei olisi tärkeää, mutta en vain ole sellainen yli-innokas henkilö, jolle olisi luontevaa olla koko ajan joka paikassa.)
Pitäisi vaan olla oma jengi! Hiljattain tuli luettua S. E. Hintonin poikakirjoja, jotka vahvistivat ajatusta oman jengin tarpeellisuudesta yksin siitä syytä, kun ei minulla koskaan ole ollut. Semmonen, jossa voisi tapella ja rähistä tarvittaessa, mutta silti tietäisi että aina pitävät sun puolta. Kaveri totesi, että sitä kutsutaan myös bändiksi, mutta ei-musikaalisena henkilönä ei ole ikinä ollut suurempaa paloa siihenkään suuntaan. Toisaalta ehkä vaan en ole osannut ajatella tarpeeksi luovasti, sillä olisiko edes siistiä jutustella älyttömiä megafoniin (sillä siihen puhuttuna/lautettuna kaikki kuulostaa hienolta) rumpukonepaukkeessa.
Onneksi aina voi innostua musiikista, jos ei mitään muuta, sillä muistin taas kuinka loistava levy on The Jesus and Mary Chain:in Psychocandy! Mistä tuli mieleen kuinka meinasin eilen mennä ostamaan karkkia ties kuinka monta kertaa, mutta empä sitten kuitenkaan ostanut eli olen aika super. Tosin eipä sillä etteikö edelleen tekisi mieli lakuja...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti