Aikalisä

Asioiden merkityksen ymmärtää yleensä vasta menettämisen jälkeen. Eritoten niiden vähäpätöisiltä tuntuvien arkipäiväisyyksien, joita ei tule useinkaan edes ajatelleeksi. Viime päivinä uni ja oma aika ovat olleet niitä, joiden perään on saanut huudella. Eilen aamulla en tahtonut päästä sängystä ylös, niin miten vapauttavaa oli oivaltaa ettei ole pakko nousta, jos en halua. Vau sitä tunnetta, kun lopulta istui aamukahvilla kaikessa rauhassa ja olo oli virkeä, levännyt!

Mennyt viikko on varmasti ollut henkisesti uuvuttavin vähään aikaan. Edellisen kerran muistan olleen tällaista keväällä 2011, kun samalle viikolle osui muutto, opinnäytetyön deadline (Jonka tekeminen tietenkin jätettiin kokonaan viimeisiin päiviin ja lisähaastetta toi se, kuinka työtoverini asui jo toisessa kaupungissa ja kaikki piti hoitaa sähköpostin välityksellä. Olen ehkä vieläkin vähän katkera, kun kaiken sen vaivan jälkeen ei saatu ikinä edes mitään rakentavaa palautetta kyseisestä työstä.), työharjoittelua, jonka takia herätyskello soi viideltä ja terrorisoivan kämppiksen takia sai joka ilta stressata siitä saako ylipäänsä nukutuksi.

Tällä kertaa kyse oli kouluprojektista, kun pidettiin kahvilaa tämä viikko. Suunniteltiin itse kaikki mainoksista myyntikonseptiin ja hoidettiin toteutus koulun baariluokan puitteissa sen neljän hengen voimin, joista meidän tarjoilijaryhmä koostuu. Voimia ei vienyt niinkään käytännöntoteutus, vaan se koko ajan ylläpidettävä ajatustoiminta ja ylipäänsä skarppina oleminen. Olihan meillä kourallinen kouluttajia taustatukena, mutta käytännössä oli hoidettava kaikki kuitenkin itse. Tarkoitus oli, että oli ottaa joku päivä kameran kouluun, jotta olisi saanut jotain kuvamateriaalikin talteen, mutta katinkontit mitään jaksanut.

Sinäänsä en osannut edes arvata, että olisi noin rankkaa. Iltaisin, kun pääsi kotiin niin ei oikeastaan jaksanut muuta kuin tuijottaa eteensä. Se, miten on vain niin turta ettei jaksa ajatella mitään paitsi siinä kohtaa, kun tulisi alkaa nukkumaan ja pyörii tunti tolkulla sängyssä saamassa unta. Kuinka ajatus ei yhtään pysy kasassa ja itsensäkin varmasti unohtaisi ottaa aamulla lähtiessa mukaan, jos ei tulisi automaattisesti. Mikähän päivä oli, kun olin lähdössä ja piti kolmeen kertaan tarkistaa parin minuutin sisällä onko avaimet varmasti mukana. Tuollainen uupumus turhauttaa vain niin paljon, kun periaatteessa sille ei voi mitään ennen kuin "tilanne" on ohi tai varmasti voisi, mutta vaatisi aika perusteellista omien toimintamallien muuttamista ensin.

Viime viikon aikana opinkin varmasti itsestäni kaikista eniten. Vaikka ajatus omasta paikasta joskus hamassa tulevaisuudessa onkin ollut mielessä pitkään, niin ei ole tuntunut mitenkään realistiselta tai järkevältä tässä kohtaa, ja tämä näkemys vahvistui entisestään tämän viikon myötä. Ei ennen kuin opin olla ottamatta henkilökohtaisesti asioita, jotka eivät sellaisia ole ja ylipäänsä olla armollisempi itseäni kohtaan; minäkin saan tehdä virheitä ja erehtyä. Liian helposti luon mielessäni sellaisen minä vs. kaikki muut- asetelman ja "asiat ei hoidu, jos minä en niitä tee", joka johtaa siihen, että kuvittelen kaiken vastuun kaatuvan omille harteilleni, vaikka eihän se todellisuudessa niin ole. Varmasti nämä ajatusskenaariot olivat yksi syy siihen miksi tämä viikko oli raskaampi kuin olisi oikeasti edes tarvinnut olla. Onneksi on koko loppuelämä aikaa opetella siihen, ettei kaiken tarvitse olla niin vakavaa ja ennen kaikkea voi huomenna taas palata tavallisen luokassa istuvan opiskelijan rooliin, joka tekee niin kuin käsketään.

Lisästressiä on tuonut lähestyvä työssäoppimisjakso tai lähinnä sopivan paikan löytäminen. Veikkaisin, että työ/harjoittelupaikan kysyminen on asia, joka pysyy aina yhtä epämiellyttävänä, vaikka sitä kuinka "treenaisi". Väsymyksestä huolimatta yritin jaksaa käydä viikolla kyselemässä ja epätoivo meinasi jo iskeä, kun kaikki potentiaaliset paikat olivat jo täynnä. Selvästi jonkinlainen kunnianhimo nostaa ensimmäistä kertaa päätään, sillä tämä kaupunkihan on kahviloita väärällään, mutta haluaisin nimenomaan paikkaan, jossa voisi oppia mahdollisimman paljon nimenomaan kahveista eikä vaan keitellä Juhlamokkaa. Helpotuksen määrää ei voi edes kuvata, kun lopulta onnisti ja Finlaysonin Aschanille mahtui vielä yksi harjoittelija sillä ehdolla, että olen valmis työskentelemään kaikissa mahdollisissa vuoroissa. Meinasin jo sanoa, että tulen vaikka yöllä, sillä tässä kohtaa aivan sama ja kyse kuitenkin vain reilusta kolmesta viikosta, jossa melkein yhtä pitkä joululoma välissä, niin eiköhän se mene vaikka miten päin.

Eli jälleen loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka koville ottikin. Tuli taas mieleen, miten nostan hattua perheellisille, eritoten yksinhuoltajille, sillä jos kaiken tämän jälkeen pitäisi vielä jaksaa vastata muista kuin itsestään, niin en tiedä mitä siitä tulisi.

Päivä alkaa kääntyä hiljalleen iltapäivään ja olen edelleen pyjamassa, mutta eipä haittaa. Päätin ettei tänä viikonloppuna ole pakko tehdä mitään, jos siltä ei tunnu ja toiminut sen verran hyvin, että saattaisipa löytyä energiaa laittaa nuo viikon telineessä lojuneet pyykitkin kaappiin ja treenata ensimmäistä kertaa ikuisuuteen.

Loppuun vielä biisisuositus! Joskus kesällä tuli New model armyn levyjä kannettua kirjastosta kotiin, muttei oikein ottanut tulta alleen. Tämä päätyi kuitenkin eilen vahingossa soittolistalle ja tulin lopputulokseen, että täytyy antaa uusi mahdollisuus, sillä jos bändiltä yhtä kovia kipaleita löytyy lisää, niin varmasti meistä voi vielä tulla kaverit!