Mikä saa suht fiksut ihmiset menemään täysin järjiltään?

Minulle sattui viime keväänä pieni vahinko, jos asian voi näin ilmaista. Nimittäin löin pääni pahemman kerran poikabändiin. Tosin tämä vahinko ei ollut itseaiheutettu, sillä käännytyksellä saattoi olla osuutta asiaan, mutta se ei silti poistanut hämmennyksen määrää. Olin suostunut vain lähtemään matkaseuraksi Manchesteriin ja henkiseksi tueksi Etihan Stadiumille lukemaan kirjaa, kun seuralainen maksoi lipunkin. No, en muuten lukenut kirjaa, enkä lukenut niillä kolmella muullakaan keikalla, jonne päädyin viime kesän aikana. Hupsis!


Olutteltalla ei pahemmin ollut jonoa ja kaupan päälle sai vielä yläikärannekkeen. Vedin puoleeni myös tupakoivia vanhempia ilmeisesti jonkinlaisena hengenheimolaisena.

Ilmeisesti siinä on perää, kuinka elämä kiertää kehää, sillä itselläni on vankka fanityttötausta, joten tämä ei ole mikään uusi ja yllätävä asia. Paitsi ehkä siinä mielessä, että kuvittelin olevani jo niin vanha ettei tämmöiseen edes enää osaa ruveta. Asian tiimoilta elämääni ynnäiltyäni pääsin siihen lopputulokseen, että nämä tulevat aina n. viiden vuoden sykleissä. Kaikki alkoi Backstreet Boysista ollessani ala-asteella. Se oli juuri sellaista, mitä pikkutyttöjen fanittaminen on, kun ostetaan keräilukuvia kioskilta ja opetellaan nippelitietoa ulkoa fanilehdistä.
Varhaisteininä tuli Tyrävyö, joka oli ensimmäinen ns. oikea bändi, josta aloin tykätä ja sitten tietenkin Negative. Jonne Aaron saattoi olla osittain syyllinen kaapista löytyviin paljettishortseihin ja höyhenpuuhkiin, kuten myös siihen, että pinnasin koulusta voidakseni palella pakkasessa Lutakon pihalla. (Tästä oli joku kuvallinen lehtileikekin, mutta tietenkin se on hukkunut, möh.)
19- vuotiaana halusin mennä naimisiin Panic! at the Discon kitaristin kanssa (no en oikeasti halunnut) tai oli siinä muutama muukin hyvä kandidaatti. Nyt ollaan jo Internetin aikakaudella, joten tämän sykäys piti sisällään lähinnä paljon youtube- videoita ja muissa sosiaalisissa medioissa kohkaamista.
Olen minä kaikkien noiden musiikkiakin kuunnellut, ei sillä, mutta se ero näillä on ollut niihin oikeisiin bändeihin, että ovat jääneet aika kertakäyttöisiksi. Kuunnellaan hetken aikaa kuin muuta ei olisikaan ja sitten yhtäkkiä vain unohtuu eikä myöhemmin saa enää kiinni, mikä tässä nyt oli se juttu.

Mutta palataan alkuperäiseen aiheeseen, järjen menettämiseen. Sinäänsä tätä on ollut jännitävä miettiä psykologisesta näkökulmasta, kun on voinut pitää itseään tutkimuskohteena. Pidän itseäni suhteellisen järkevänä ja jopa ankean rationaalisena henkilönä. Osaan huolehtia velvollisuuksistani, olen jotenkin kartalla maailmanmenosta ja useimmiten sen sijaan, että heittäytyisin ppohdiskelen ja analysoin niin pitkään, että tilanne ehtii mennä ohi. Silti päässä/elämässä on se harmaa alue, jonne varoittamatta saapastelee viisi idiootti ja yhtäkkiä missään ei ole mitään järkeä.

Sitä löytää itsensä vaivihkaa livahtamasta kirjaston nuorisohyllyyn kuin olisi pahanteossa, viagogon sivuilta painamasta tärisevin sormin osta- nappia, juoksentelemasta puolipukeissa keikkalippujen perässä (sinäänsä tämä on varmaan niitä asioita, mitä ei kannattaisi jakaa Internetissä vai välttämättä muutenkaan, mutta en ole muutenkaan cool ja hyvä tarina on aina tärkeintä. Olin menossa päiväunille My little pony- bodyssa/haalarissa, kun yhtäkkiä tulikin hirveä kiire lähteä hakemaan keikkalippuja postista. Ehdin sentään takin vetää päälle ja seuralainen juoksi edeltä, mutta se tunne, kun havahtuu, miten olen jossain Manchesterin kadulla, ei mitään havaintoa siitä mihin pitäisi mennä, ei avaimia, puhelinta tai pahemmin edes vaatteita päällä, ja minkän takia! Istuinpa siihen odottamaan, sillä henkilö S varmasti kävelee tästä joskus ohitse. Kaiken jälkeen loppu oli onnellinen, mutten ehkä silti halua kokea tuota uudestaan.), kätkemästä keräilykuvia isän ostoskärryyn, katsomasta uudestaan ja uudestaan samoja, tyhmiä videoita ja samaa tyhmää elokuvaa (ja polttamasta ruuan pohjaan), elokuvasalista pikkutyttöjen keskeltä ja suunnittelemasta kuinka olisi paras matkustaa keikkapaikasta A paikkaan B. Onko järkee vai ei, NO EI TODELLAKAAN!


Kööpenhaminassa kaikki oli vaan so inzayn!

Selvästikään edes asioiden tiedostamisella ei ole mitään merkitystä, sillä tämähän on yhtä suurta bisnestä. Onhan tuo nyt suorastaan nerokas konsepti, kun laitetaan nättejä poikia rallattamaan tyhjäpäisiä poppibiisejä, pöljäilemään keskenään ja höpöttämään tyhmiä. ("Lads doing lad things that lads do because lads are cool." - L. T.) Taito kai se on sekin, että on hyvä koneisto, joka osaa tehdä tuollaisia tarttuvia ralleja, jotka jää päähän soimaan. En tiedä onko vain sitä, miten aivot suodattavat lepsummin englanninkielisiä juttuja, sillä onhan nuo sanoitukset etupäässä ihan hirveitä; nuoret miehet vonkaa- osastoa tai sitten niissä ei ole mitään järkeä. Vähän kuin suomalainen iskelmämusiikki, "valkeaa unelmaa, piilotan sut sydämeeni", häh?! Niin tai näin en silti osaa nimetä lempparia, sillä niitä on niin monta!



En ota kantaa, miten moraalisesti oikein on syytää tuollaista vonkausta markkinoille, jonka pääasillinen kohderyhmä on nuoret tytöt. Toisaalta yleisesti ajateltuna onhan tämä aika viatonta ja näidenkin julkisuuskuva on kiillotettu niin puhtaaksi (mitä nyt muutamaa pössyttelyvideota lukuunottamatta, tsot tsot pojat!), niin varmasti voisi olla huonomminkin. Tosin (erityisesti) nuorena joutuu varmasti pettymään elämässä ja ihmissuhteissa olivat lähtökohdat mitkä tahansa. Sitä paitsi yleisesti ajateltuna olen sitä mieltä, että oli kyse sitten muusikoista, urheilijoista, kirjailijoista tai mistä tahansa esikuvallisista henkilöistä, niin heidän tehtävänsä ei ole kasvattaa ketään tai ainakaan vastuuta siitä ei voi sysätä kenekään toisen harteille.

You took my time and you took my money. Miettinyt välillä, miten pitäisi keksiä jotain jännää tekemistä tai vaikku joku harrastus, ettei päivät vain kulu töissä. Todellisuudessa ei pahemmin ole aikaa, sillä tässä on koko ajan niin paljon kaikkea meneillään, että hyvä, kun perässä pysyy. Ehkä tästä olen vähän surullinen, sillä sattuneesta syystä esim. lukeminen on jäänyt viime kuukausina aika vähäiseen eikä voi syyttää pelkästään työuupumusta.
Mitä rahaan tulee, niin yleisesti olen suht säntillinen rahankäyttäjä, toisinaan jopa pihi. Riippuu varmasti mihin verrataan, mutta harvoin ostan mitään turhaa (ainakaan kallista ja nekin on yleensä kirpparilta), sillä levyt ja kirjat eivät ole turhia. Jossain kohtaa havahduin siihen, miten salakavalasti nurkkiin on alkanut pesiä kaikenlaista krääsää. On levyä, paitaa (kaverini sanoi, miten näytän sarjakuvahahmolta se päällä), kahvimukia ja vierasvarahammasharjojakin löytyy, että jos joku yökyläilijä unohtaa omansa, niin ei hätää! Ottaen huomioon, kuinka tämä hullutus on kestänyt vasta puoli vuotta, niin jos lasketaan kaikki lentolipuista lähtien niin parempi olla miettimättä kuinka paljon rahaa tähän kaikkeen on mennyt. Jos erehtyy vilkaisemaan nettikauppojen arsenaalia, niin näteillä naamoilla voi selkeästi myydä mitä vain. Tässä ei pahemmin säälitä vanhempien kukkaroita. Onneksi olen itsenäinen, työssäkäyvä aikuinen, niin voi ostaa juuri niin monta puuhapussia, kuin huvittaa. Toisaalta eikö raha ole juuri sitä varten, että sitä voi käyttää ja tehdä hölmöyksiä? Mietinnyt noita keikkojakin jälkeenpäin, kuinka ovat olleet jokaisen euron arvoisia, sillä omalla tavallaan ovat olleet parhaimpia, missä olen ollut. Tämä on kumminkin niin eri juttu, kuin kaikki muut, sillä tähän ei liity mitään henkilökohtaista tunneroinaa tai vastaavaa. Pelkästään vilpitöntä iloa ja kepeyttä.



Tuskin tämä olisi lähtenyt näin pahasti käsistä, jos ei olisi muutamaa maailman parasta neitiä, kenen kanssa kohkata. Huijaamatta parasta tässä kaikessa. Idiotismi (tai pikemminkin 1diotismi, heh heh) yhdistää, kun voi olla hölmöjä yhdessä ja samalla lähentyä ystävinä. Vaikka tämä kaikki jossain kohtaa loppuu, niin miten paljon hyviä hetkiä on jättänyt jälkeensä. Sellaisia, mille nauretaan vielä vuosienkin päästä.
Yleisesti lähipiiri on suhtautunut hiljaisen hyväksyvästi ja itsehillintäni on varmasti kehittynyt pari pykälää, kun yritän hillitä, ettei tämä kaikki vain ryöpsähtele koko ajan ulos. Ehkä muutama on joutunut useammin tulilinjalle, pahoittelut siitä, mutta tämä on välillä vähän raskasta.
Eräs ystäväni sanoi, kuinka tämä on säälittävää ja voihan se olla niinkin, mutta toisaalta onko sillä väliä, jos siitä tulee hyvä mieli. Siinä mielessä katson olevani jo liian vanha, että jaksaisin enää suuremmin välittää, mikä nyt on riittävän siistiä tai minkälaisen kuvan tästä nyt voi saada. Kaikesta ei tarvitse tykätä, mutta miksi pitäisi tuomita, jos ei se loukkaa ketään.

Diaknoosi: Kyllä, tässä ei ole mitään järkeä, mutta harvemmin tällaisissa asioissa on. Sen kanssa pitää vain oppia elämään, vaikka ottaisikin koville. Kyllä se siitä, antaa mennä kun on alamäki. Kaiken ankeuden ja ikävän keskellä ei voi kuitenkaan olla liikaa asioita, jotka saavat virnuilemaan niin, että posket kramppaa. Siksi kannustankin kaikkia tykkäämään vapaasti juuri siitä, mistä haluaa, sillä ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa! YOLO!

Kaverin pikkuveli oli sanonut pienenä niiden uudesta koirasta, miten on niin kiva, että tekee mieli heittää seinään. Voisin heittää seinään noista jokaisen.