Palataan vielä hetkeksi äitienpäivään tai pikemminkin äitiin. Äitiin, joka on opettanut, että mummoista ja papoista on pidettävä huolta, riidoissa ei saa mennä nukkumaan ja paidat pitää ripustaa kuivumaan helmasta ettei keskelle jää taitetta. Äitiin, jonka kaapit ovat täynnä raitapaitoja, tupperwarea ja kenen ruskeakantisen vihon kanssa opin lapsena leipomaan. Äitiin, joka jaksaa muistuttaa vitamiinien tärkeydestä, tehdä eväitä ja käydä pianotunneilla. Äitiin, joka ei ole aina osannut olla läsnä ja korrekti, mutta yrittänyt silti ja tehnyt aina parhaansa. Äitiin, joka on minun ja maailman parhain.
Päädyin lueskelemaan (taas) Eeva Kilven äitiaiheisia runoja. Luulen ettei Eevankaan äitisuhde ole ollut kaikista helpoin, mutta silti kirjoittaa ja kuvaa niin kauniisti, että silmät kostuvat poikkeuksetta joka kerta. Lapset eivät kosketa tämän hetkistä elämääni millään tavalla enkä ole ikinä osannut ajatella haluavani niitä. Luulen etten osaisi olla sellainen äiti/huoltaja kuin haluaisin olla ja jos en yksinkertaisesti tykkääkään niistä. Siksi onkin omituista huomata Kilven runojen myötä ajattelevansa, että haluaisin olla joskus äiti, omien lasteni äiti. Äiti, joka opettaa että "ei se siitä, mutta olehan reipas", pistää poikia maailmalle ja saada vieraaksi mummon kultia.
Poimin muutaman suosikki säkeeni, joissa kiteytyy hyvin perusasioita. Eeva kirjoittaa äidistä imperfektissä, mutta onneksi minun ei tarvitse.
äitejä ja lapsia yhdistää
sanoin selittämätön side
jota vastaan he kapinoivat koko ikänsä
jostain syystä.
Ehkä siksi että se side kestää kapinoinnin
ja riuhtomiset
kun kaikki muut siteet katkeavat.
***
Meidän välillämme meni käytännössä
melkein kaikki aina ristronkkeliin
mutta itse asiassa, todellisuudessa,
syvällä sisimmässämme
kaikki on kohdallaan,
kaikki on oikein ja hyvin.
Tämä kaikki oli tavallaan johdatus siihen, miten eilen ylittäessäni Satakunnankatua sain puhelinsoiton Mummon kammarista. Viime talvena päädyin menemään mukaan kyseisen järjestön toimintaan perehdytyskurssin merkeissä ja ilmottauduin halukkaaksi saamaan oma ystävä- mummun. Pitkään miettinyt kuinka olisi ihanaa, jos olisi mummoystävä, sillä omat isovanhempani ovat kaikki jo edesmenneitä ja harmittanut paljon, kun heidän kanssaan ei ehtinyt kunnolla puhumaan esimerkiksi menneistä ajoista. Ylipäänsä vanhempien ihmisten kanssa puheleminen antaa kummasti perspektiiviä kaikkeen. En halua edes ajatella kuinka paljon tuolla on yksinäisiä vanhuksia, jotka kaipaisivat juttukaveri edes silloin tällöin. Tiedänhän itsekin kuinka suuri merkitys dialogilla on mielenterveyden kannalta. Jos jotakuta voisin auttaa sillä, että haluan kuunnella, niin sehän olisi mitä ihanteellisin asetelma.
Palatakseni tuohon puheluun, niin siellä olisi nyt yksi kasikymppinen mimmi vailla tori- ja kirjastotoveria kesän ajaksi. Sanoin tietenkin, että toki olen valmis ja kaiken järjen mukaan pitäisi onnistua ongelmitta käytännössäkin, jos kukun baarissa koko kesän. (Välihuomautuksena semmoinen tieto, että kävin viime viikolla hoitamassa Telakalla harjoittelupaperit kuntoon ja siellä pitäisi aloittaa kesäkuun kolmantena. Aika hurjaa ja jännää!) Kesäkuun alussa lupasin soitella ja sopia treffejä. Iik!
Äiti voi siis olla ylpeä, sillä en minä varmaan tämmönen olisi ilman sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti