Mitä se elämä on?

Alkuun pakko sanoa etten ajattelut jatkaa tällä mollivoittoisella ulinalla, vaikkei viime päivinä ole juuri kiinnostanutkaan muu kuin Turun romantiikka ja karkinsyönti. Toisaalta uskallan väittää, että en ole ainoa, joka oireilee täten vallitsevan vuodenajan johdosta.

Turhautuessa sitä alkaa useasti mantraamaan, miten elämään pitää saada muutosta tietämättä oikein itsekään millaista konkreettista muutosta sitä edes ajaa takaa. Ollut erittäin keskeinen ajatus viime viikkojen aikana; kuinka kaikki on tasaisen epävireistä ja elämä juoksee ohitse enkä jaksa enää odottaa, vaan kaikkimullehetiNYT. Voin sanoa, että tuollaisen ajatuskelan pyörittäminen se vasta uuvuttaakin. Sinäänsä ollut aina vähän sellainen olo, että olen väärässä ajassa, mutta palaan siihen joskus toiste syvällisemmin, sillä veisi tämän aivan liian kauaksi siitä, mihin yritän nyt päästä. Nimittäin, kuinka luin aiemmin illalla Raisan pohdintoja siitä, mitä elämä on tai nimenomaan jos sitä ei ole.

Haluaisin pistää tilille sen, joka meni luomaan illuusion siitä, että elämä olisi ainaista seikkailua, koska tokkopa se sitä on kenelläkään. Tietty, jos on joku supertyyppi, joka jaksaa avoimin mielin ottaa kaiken sellaisena kuin se tulee, valita joka kerta eri reitin kulkiessa kotiin tai mitä ikinä. Itse repeän tuollaiseen aika harvoin, sillä on kuitenkin käytävä koulussa, ruokakaupassa, kirjastossa, uimahallissa, gopalissa syömässä leivoksia, nähtävä parhaita tyyppejä aina silloin tällöin, katsottava elokuvia ja kuunneltava levyjä. Satunnaisesti on sitten kaikkea ylimääräistä, kuten hippaminen(viimeksi luotiin oma kultti, josta voin kertoa myöhemmin lisää kunhan kehittyy oikeaan muotoonsa), teatterissa/keikoilla käyminen, junassa istuminen ja viinin juominen. Tuollein listattuna kuulostaa aika paljolta eikä mikään noista ole edes epämiellyttävää. Siivoaminen on sitten erikseen, mutta sitä ei tarvitse tähän laskea. Onhan minullakin omat supermimmi- hetkeni, kun tekee jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja varmasti juuri siksi ovatkin niin tärkeitä. Yleensä nekin tulee ihan vahingossa, niin en tiedä saisiko siitä mitään irti loppupeleissä, jos koko ajan täytyisi yrittää elää jännittävästi ja tehdä asioita, jotka sotii omaa luontoa vastaan. Itse olen esimerkiksi tosi huono extemporena lähtemään mukaan mihinkään etenkin jos vaatii suuria sosiaalisia ponnisteluja.

Ehkei elämääkään tulisi ottaa niin vakavasti. Itse syyllistyn siihen aivan liian usein ja varmasti siksi asiat meneekin monesti turhan moneen solmuun. Eiköhän kaikki kuitenkin jotenkin selviä aikanaan. Sinäänsä miksi tätäkään miettimään, sillä elämähän voi olla juuri sitä, mitä itse päätän sen olevan ja jonkinlainen itseisarvohan sillä on jo sellaisenaan. Tänään se on sitä, että olen kuunnellut Shadowplayta ja pessyt pyykkiä. Ei itseasiassa ollut yhtään ikävää etenkin, kun naapuri tuli samaan aikaan ulos pyykkituvasta, kun olin itse menossa sisälle ja tervehti tuttavallisesti. Tuli hyvä mieli!

En tiedä onko syyllinen sosiaalinen media vai mikä, kun kehittynyt harhakuva siitä, että kaikilla muilla olisi jotenkin jännittävää ja mieletöntä aina vain eikä arkea ollenkaan. Onhan se paljon itsestäkin kiinni, kuten kaikki. Ehkä pitäisi tehdä psykologinen käytännönkoe, jossa yrittäisi olla reipas ja optimistinen esimerkiksi muutaman päivän ajan tuli mitä tuli.

Voisin luvata lähinnä itselleni, että seuraavalla kerralla kirjoitan jostain muusta aiheesta, sillä alkaa mennä tylsäksi eritoten, kun mielenkiinto aihetta kohtaan heittelee niin etten saa mitenkään eheää tekstiä aikaan. Tulikin mieleen, että voisin haastaa itseni käyttämällä tulevaa joulukuuta hyväkseni ja joulukalenterihengessä päivittää jotain joka päivä. Mietin, jos yrittäisi ottaa jokaisesta päivästä edes yhden valokuvan, mutta saattaisi olla liian haastava ja kaatua siihen. Täytyy katsoa, mitä keksin, sillä onhan tässä vielä muutama päivä aikaa. Ehkä sen varjolla saisin kirjoitettua niistä aiheista, mistä pitänyt viimeisen ikuisuuden ajan.


(Parhaan siskon kanssa juotiin teetä ja kuunneltiin Kauko Röyhkää. Tämän kuvan tarkoitus oli oikeastaan vain todeta kuinka Riku Mattila oli komea vuonna -80. On tuossa alhaalla toinen vasemmalta.)

Aikalisä

Asioiden merkityksen ymmärtää yleensä vasta menettämisen jälkeen. Eritoten niiden vähäpätöisiltä tuntuvien arkipäiväisyyksien, joita ei tule useinkaan edes ajatelleeksi. Viime päivinä uni ja oma aika ovat olleet niitä, joiden perään on saanut huudella. Eilen aamulla en tahtonut päästä sängystä ylös, niin miten vapauttavaa oli oivaltaa ettei ole pakko nousta, jos en halua. Vau sitä tunnetta, kun lopulta istui aamukahvilla kaikessa rauhassa ja olo oli virkeä, levännyt!

Mennyt viikko on varmasti ollut henkisesti uuvuttavin vähään aikaan. Edellisen kerran muistan olleen tällaista keväällä 2011, kun samalle viikolle osui muutto, opinnäytetyön deadline (Jonka tekeminen tietenkin jätettiin kokonaan viimeisiin päiviin ja lisähaastetta toi se, kuinka työtoverini asui jo toisessa kaupungissa ja kaikki piti hoitaa sähköpostin välityksellä. Olen ehkä vieläkin vähän katkera, kun kaiken sen vaivan jälkeen ei saatu ikinä edes mitään rakentavaa palautetta kyseisestä työstä.), työharjoittelua, jonka takia herätyskello soi viideltä ja terrorisoivan kämppiksen takia sai joka ilta stressata siitä saako ylipäänsä nukutuksi.

Tällä kertaa kyse oli kouluprojektista, kun pidettiin kahvilaa tämä viikko. Suunniteltiin itse kaikki mainoksista myyntikonseptiin ja hoidettiin toteutus koulun baariluokan puitteissa sen neljän hengen voimin, joista meidän tarjoilijaryhmä koostuu. Voimia ei vienyt niinkään käytännöntoteutus, vaan se koko ajan ylläpidettävä ajatustoiminta ja ylipäänsä skarppina oleminen. Olihan meillä kourallinen kouluttajia taustatukena, mutta käytännössä oli hoidettava kaikki kuitenkin itse. Tarkoitus oli, että oli ottaa joku päivä kameran kouluun, jotta olisi saanut jotain kuvamateriaalikin talteen, mutta katinkontit mitään jaksanut.

Sinäänsä en osannut edes arvata, että olisi noin rankkaa. Iltaisin, kun pääsi kotiin niin ei oikeastaan jaksanut muuta kuin tuijottaa eteensä. Se, miten on vain niin turta ettei jaksa ajatella mitään paitsi siinä kohtaa, kun tulisi alkaa nukkumaan ja pyörii tunti tolkulla sängyssä saamassa unta. Kuinka ajatus ei yhtään pysy kasassa ja itsensäkin varmasti unohtaisi ottaa aamulla lähtiessa mukaan, jos ei tulisi automaattisesti. Mikähän päivä oli, kun olin lähdössä ja piti kolmeen kertaan tarkistaa parin minuutin sisällä onko avaimet varmasti mukana. Tuollainen uupumus turhauttaa vain niin paljon, kun periaatteessa sille ei voi mitään ennen kuin "tilanne" on ohi tai varmasti voisi, mutta vaatisi aika perusteellista omien toimintamallien muuttamista ensin.

Viime viikon aikana opinkin varmasti itsestäni kaikista eniten. Vaikka ajatus omasta paikasta joskus hamassa tulevaisuudessa onkin ollut mielessä pitkään, niin ei ole tuntunut mitenkään realistiselta tai järkevältä tässä kohtaa, ja tämä näkemys vahvistui entisestään tämän viikon myötä. Ei ennen kuin opin olla ottamatta henkilökohtaisesti asioita, jotka eivät sellaisia ole ja ylipäänsä olla armollisempi itseäni kohtaan; minäkin saan tehdä virheitä ja erehtyä. Liian helposti luon mielessäni sellaisen minä vs. kaikki muut- asetelman ja "asiat ei hoidu, jos minä en niitä tee", joka johtaa siihen, että kuvittelen kaiken vastuun kaatuvan omille harteilleni, vaikka eihän se todellisuudessa niin ole. Varmasti nämä ajatusskenaariot olivat yksi syy siihen miksi tämä viikko oli raskaampi kuin olisi oikeasti edes tarvinnut olla. Onneksi on koko loppuelämä aikaa opetella siihen, ettei kaiken tarvitse olla niin vakavaa ja ennen kaikkea voi huomenna taas palata tavallisen luokassa istuvan opiskelijan rooliin, joka tekee niin kuin käsketään.

Lisästressiä on tuonut lähestyvä työssäoppimisjakso tai lähinnä sopivan paikan löytäminen. Veikkaisin, että työ/harjoittelupaikan kysyminen on asia, joka pysyy aina yhtä epämiellyttävänä, vaikka sitä kuinka "treenaisi". Väsymyksestä huolimatta yritin jaksaa käydä viikolla kyselemässä ja epätoivo meinasi jo iskeä, kun kaikki potentiaaliset paikat olivat jo täynnä. Selvästi jonkinlainen kunnianhimo nostaa ensimmäistä kertaa päätään, sillä tämä kaupunkihan on kahviloita väärällään, mutta haluaisin nimenomaan paikkaan, jossa voisi oppia mahdollisimman paljon nimenomaan kahveista eikä vaan keitellä Juhlamokkaa. Helpotuksen määrää ei voi edes kuvata, kun lopulta onnisti ja Finlaysonin Aschanille mahtui vielä yksi harjoittelija sillä ehdolla, että olen valmis työskentelemään kaikissa mahdollisissa vuoroissa. Meinasin jo sanoa, että tulen vaikka yöllä, sillä tässä kohtaa aivan sama ja kyse kuitenkin vain reilusta kolmesta viikosta, jossa melkein yhtä pitkä joululoma välissä, niin eiköhän se mene vaikka miten päin.

Eli jälleen loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka koville ottikin. Tuli taas mieleen, miten nostan hattua perheellisille, eritoten yksinhuoltajille, sillä jos kaiken tämän jälkeen pitäisi vielä jaksaa vastata muista kuin itsestään, niin en tiedä mitä siitä tulisi.

Päivä alkaa kääntyä hiljalleen iltapäivään ja olen edelleen pyjamassa, mutta eipä haittaa. Päätin ettei tänä viikonloppuna ole pakko tehdä mitään, jos siltä ei tunnu ja toiminut sen verran hyvin, että saattaisipa löytyä energiaa laittaa nuo viikon telineessä lojuneet pyykitkin kaappiin ja treenata ensimmäistä kertaa ikuisuuteen.

Loppuun vielä biisisuositus! Joskus kesällä tuli New model armyn levyjä kannettua kirjastosta kotiin, muttei oikein ottanut tulta alleen. Tämä päätyi kuitenkin eilen vahingossa soittolistalle ja tulin lopputulokseen, että täytyy antaa uusi mahdollisuus, sillä jos bändiltä yhtä kovia kipaleita löytyy lisää, niin varmasti meistä voi vielä tulla kaverit!