Muutama viikko sitten, aivan yllättäen huomasin olevani asuntoni kokoon nähden aivan liian suuren television omistaja ja tällä näkyy niin Ylen kanavat, kuin kaikki ne turhemmatkin.
Tämä kaikki oli oikeastaan pohjustusta varsinaiseen aiheeseen. Nimittäin kuinka olen pari kertaa vahingossa päätynyt katsomaan pätkiä Liv:ltä tulevaa Olgan kotona- ohjelmaa. En ole ikinä pahemmin perustanut mistään lifestyle- ohjelmista (paitsi Tanskalainen maajussi!), sillä useimmiten ohjelmien henkilöt eivät herätä minkäänlaista mielenkiintoa tai edes uteliaisuutta. Ruuanlaitto-aspekti taisikin olla se, joka oman mielenkiinnon tässä tapauksessa herätti, sillä ruokaohjelmat ovat aina olleet lemppareita.
Enemmän kuin tosi-tv:n katsominen itseäni hämmästytti huomata ajattelevani, miten minäkin haluan tuollaisen elämän. En oikeastaan tiedä, minkälaisia kuvia olen vuosien varrella maalaillut oman "aikuisuuteni" varalle. Tokkopa niihin on tavanomainen perhe-elämä ainakaan liittynyt. Miten tuossa ohjelmassa kaikki on niin idyllistä, herttaista ja ihanaa! Kotoisa, lämmin koti, pyritään omavaraisuuteen puuhastelemalla kasvimaalla, unohtamatta eläimiä ja ennen kaikkea ihmisiä, kenelle tarjota kahvit pihanurmella ja joiden kanssa kaikki on siistiä. Siistiä, sitähän tuollaisen elämän täytyy olla. Siellä ei jätetä vessaa siivoamatta niin pitkäksi aikaa, että sieltä saa aidsin (tai ainakin melkein), ei riidellä, ei olla liian väsyneitä, ei syödä soijapyttipannua pakastimesta, kun muuta ei viitsitä laittaa tai notkuta tietokoneen edessä tukka likaisena rispaantuneissa sukkahousuissa, kun muutakaan ei viitti.
Juu tiedän, ihan höpöhöpö- puhetta. Eiköhän Olga ja kaikki muutkin tee juuri tuota samaa, vaikka elämä muuten olisi millaista.
Toki hyvä tunnistaa, mitä kohden tahtoo elämässä mennä, mutta tietyt realiteetit lienee hyvä pitää mielessä.
Ensinnäkin tässä yhden ihmisen kattavassa taloudessa ajatus muista ihmisistä on kokonaan vieras, lapsista puhumattakaan. Aiheesta on tainnut olla jossain yhteydessä puhettakin, kuinka en osaa kuvitella itseäni äitinä, vanhempana.
Omavaraisuus on kaikinpuolin eduksi ja ajatuksena ihana, mutta siellä pitää jonkun jaksaa koko ajan laittaa, kastella, kitkeä ja kyykkiä. Jaa, että minäkö? Itseasiassa, minulla on tämä Dostojevski nyt aika pahasti kesken...
Hiljattain olin erittäin ylpeä, kun sain pidettyä purkkibasilikan hengissä niin pitkään, että samasta purkista sai tehtyä kolmesti yrttivoita tavanomaisen yhden sijaan.
Muutto syrjemmälle voisi myös olla ajankohtaista, sillä tuollaista elämää ei oikein ylläpidetä kaupungin humussa. Olen vain yhä kriittisessä diskoiässä, niin voisi koitua turhan kalliiksi ja vaikeaksi. Muutenkin tavoitteena on ollut enemmänkin poistua kotoa niin usein, kun vain on mahdollista.
Kuulostipa siltä, kuin olisin oikeasti harkinnut suuria elämänmuutoksia. Toki sitä toisinaan käy mielessä kaikenlaista, mutta luotan silti enemmän elämän tuomiin muutoksiin kuin itse päätettyihin. Tämä kaikki nousi nyt mieleen tuon ohjelman saattelemana. Liekkö vain merkki siitä, että tv voisi jatkossakin olla kiinni. Dostojevski kykenee varmasti opettamaan enemmän.
Loppuun vielä maininta omasta kodistani. Taannoin siivotessa keksin tomuttaa kaikki pandat ja samalla päätin tehdä tilannekatsausta ahtamalla kaiki samaan kuvaan. Jos en laskuissa pahasti seonnut, niin lopputulos oli 64. Viime aikoina huomannut tietoisesti toppuuttelevani itseäni esim. kirpputoreilla, ainakin tällaisissa "minulla on sinua jo kolme"- tilanteissa, mutta kyllä sopu aina sijaa antaa.
Ihania pandoja! Niin, aina kun näen jossain pandan ajattelen sinua :)
VastaaPoistaKuule, noista täydellisistä elämistä: kuvissa ja videoissa, kaikessa mitä editoidaan, pätkitään ja uudelleen värjätään saatais vaikka kakka näyttämään kiehtovalta. Vaikka en kyseistä ohjelmaa tiedäkään, uskallan silti väittää, että ihan yhtälailla siellä on asioita, jotka ei ole niin ihanasti kun annetaan ymmärtää, ihan varmasti siellä aika ajoin haikaillaan jonkin sellaisen perään, jota vaikka juuri sinulla on. Vaikkapa just ne discot siinä naapurissa tms. Mulla itsellä on tosi vaikeeta ton muitten asioiden perään haikailun kanssa. Tavallaan siis se, että kun kaikkea ei voi saada. En voi asuan Tokion yhdessä keskustoista (siellä kun ei ole yhtä, vaan monta) ja viljellä maata saman aikaisesti. Ja silti molemmat ajatukset kutkuttaa ja aiheuttaa sellaista "mä haluun!" hinkua. Niin, että miten sitä pystyis arvostamaan niitä omia juttuja niin, että kun jollain toisell aon jotain ihanaa ettei se aiheuttais sellasta pakko saad toi(kin)!
En tiedä, ihan ei ole minulla ajatus nyt kasassa.
xoxo,
Raisa
Höh, miten on mennyt tämä kommentti ihan ohi!
VastaaPoistaHihii, kiva kuulla.:) Parhaita pandoja ne onkin.
Ihan totta. Ehkä kaikista eniten häiritsee juuri se, kun tiedostaa miten oikeasti ei ole tuollaista, mutta jotenkin silti hämääntyy siitä mielikuvasta. Toisaalta se on aina jotenkin kivaa tässä blogien yms. luomassa täydellinen-elämä- harhassa, kun mukaan mahtuu niitä, jotka haluavat myös valottaa sitä ei-niin-täydellistä puolta. Sinäänsä eihän se ole mikään pakko tai ihan luonnollista, että nimenomaan blogiin ei välttämättä halua purkaa mitään tunnontuskia, jolloin kokonaiskuva helposti vääristyy. Teen sitä itsekin, kun yritän jättää turhan nillittämisen pelkästään oman päiväkirjan väliin. Mutta silti. Pointtina taisi olla enempikin se, miten tykkään itse enempi lukea tommosten ihmisten blogeje.
Haleja!