Lupauksia

Keksin juuri itselleni uuden vuoden lupauksen: täytyy alkaa käydä enemmän teatterissa! Kaikista kulttuuriaktiviteeteista ehkä eniten pidän teatterista. Parhaimmillaan voi antaa niin paljon ja nimenomaan kokemuksen siitä, että tämän takia olen elossa. Äkkiseltään ei tule mieleen yhtään teatteriesitystä, joka olisi jättänyt täysin kylmäksi. Varmasti yksi syy näyttelijöiden henkilökohtainen läsnäolo, mikä tekee jo tilanteesta paljon intiimimmän. Mykistävää miten taitavia jotkut voivat olla ilmaisemaan pelkästään ilmeiden ja kehonkielen kautta. Hiljan olin katomassa Martti Suosalon monologia Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirja . Nimensä mukaisesti olikin aivan mieletön. Lavasteina oli pelkästään yksi tuoli ja muutama tv-ruutu, mutta pystyi täyttämään kehollaan ja puhellaan niin näyttämön, kuin katsomonkin.

Musikaalit tosin eivät ole minun juttu, sillä juoni ja dialogit jäävät lähes väkisinkin huterammiksi, kun alati katkeaa laulu- ja/tai tanssiesityksien tähden. Välillä laulut eivät tunnu ikinä loppuvan ja koko ajan pitää taputtaa! Tosin on tässäkin poikkeuksia eikä ole tarkoitus yhtään väheksyä. Johtuu enemmänkin teatterimieltymyksestäni, johon pätee sama, mikä elokuviin. Tahdon syvyyttä, samaistuttavia henkilöhahmoja ja pysäyttäviä tunteita mieluummin kuin hilpeyttä ja tyhjäpäisyyttä. Parhaintahan se on silloin, kun saa sekä itkeä, että nauraa oli kyseessä sitten kirja, elokuva, näytelmä tai mikä ikinä.

Eilen tein depyyttini Tampereen teatterilla, kun kävimme katsomassa näytelmän Kuin ensimmäistä päivää. Aiemmin ehdin ajatella, ettei ole niin väliä jos joudun jättämään töiden takia väliin, mutta onneksi näin ei käynyt, sillä oli yksi vaikuttavimmista esityksistä, joita olen ikinä nähnyt. Riipaiseva kuvaus hoitotyön todellisuudesta ja ihmisen riittämättömyydestä, jota voi peilata ihan yleismaailmallisesti. Antaisit itsestäsi aivan kaiken, niin se ei silti koskaan riitä. Aina joku vaatii enemmän ja jos et ole valmis myötäilemään, niin saat pelätä putoavasi syvälle tyhjyyteen. Voiko se tyhjyys enää olla edes sitä oravanpyörää pahempi?

Näyttelijät olivat kaikki hyviä, mutta en voi olla mainitsematta erikseen Eila Roinetta. Hänen esittämänsä mummon hahmo oli yhtä aikaa riipaisevin ja hellyyttävin ikinä. Juuri sellainen unelmien isoäiti samoin kuin Matti Ranin on unelmien isoisä. Kertoo varmasti jotain, kun näytelmän lopussa oli saanut itsensä jotenkin kasatuksi, niin pelkästään se, kun Roine tulee lavalle loppukumarrukseen saa silmät kostumaan.

Jatkolupauksena ensimmäiseen voisin luvata mennä Jyväskylän kaupunginteatteriin ensi vuoden aikana. Lukioaikaan kävin katsomassa varmaan kaiken, mitä siellä pyöri ja sen kautta näyttelijätkin tulivat ikäänkuin tutuiksi. Ehkä senkin takia teatterissä käyminen jäänyt viime vuosina, kun ei vain tunnu samalta mennä johonkin muualle, vaikka yhtälailla minkä teatterin tahansa näyttelijät voisi "ottaa omakseen", jos vaan kävisi usein. Jäänyt mieleen, miten joitain vuosi sitten menin pitkän tauon jälkeen Jyväskylän teatterille katsomaan Reviisoria, jonka ensimmäisessä kohtauksessa näyttelijät astelivat rennosti lavalle ikään kuin olisivat omina itsenään harjoitelleet kyseistä näytelmää. Tuntui välittömästi siltä, kuin olisi tullut kotiin.

En oikeastaan tiedä, mikä on se perimmäinen syy siihen, että teatterissa käyminen aina vain unohtuu. Varmasti silkkaa saamattomuutta kuten monen muunkin asian kohdalla. Sitä aina kuvittelee, että on aikaa, kun näytöksiä on niin paljon. Yleensä kuitenkin havahtuu vasta siinä vaiheessa, kun tajuaa esityksien jo menneen tai kaikkien olevan loppuunmyyty. Keikkojen kanssa on helpompi, kun alusta asti on tiedossa, että tulee olemaan se yksi keikka sinä tiettynä päivänä ja jos sinne ei hanki lippua, niin jää näkemättä. Tietenkin rahakin vaikuttaa etenkin nyt, kun ei voi enää saada mitään opiskelijaetuja ja suurinosa teatterilipuista on tolkuttoman kalliita. Toisaalta yleensä on kyllä sen arvoista, joten voisiko rahaa oikeastaan paremmin edes käyttää.