Libraries gave us power

Kirjastot ovat ehdottomasti parasta ja inhimillisintä, mitä yhteiskunnassamme on enää jäljellä. Kirjasto on paikka, jossa meistä jokainen on samalla viivalla. Se, joka kyseisen instituution on aikanaan keksinyt sietäisi saada vähintään neron leiman ja oman merkkipäivän kalenteriin.

Itse olen huijaamatta viettänyt lähemmäs kolmanneksen tähän astisesta elämästäni kirjastoissa. Uraani kirjastohuuhailijana aloin luoda jo lapsena, kun kummitätini oli kirjastonhoitajana kotipaikkakuntani kirjastossa ja monta kertaa meninkin koulun jälkeen aikaani viettämään sinne. Muistan, miten suurelta etuoikeudelta ja aina yhtä siistiltä tuntui oleilla kirjastossa aukioloaikojen ulkopuolella. Kirjasto onkin varmasti ainoita asioita Lievestuoreella, mihin ei liity mitään huonoja muistoja. Kyläkirjastoissa ylipäänsäkin on aivan oma tunnelmansa ja onkin sääli, miten hiljakseen tuntuvat häviävän sukupuuttoon.

Lukioaikaan tuli paljon vietettyä hyppytunteja Jyväskylän pääkirjastossa ja kokeisiinkin muistan siellä joskus lukeneeni, mikä oli ylipäänsä aika harvinaista siihen aikaan. Kuinkakohan monen bändin löytämisestä voin kirjastoja kiittää. En ole ikinä omaksunut musiikin lataamista (tai oikeastaan minkään muunkaan), vaan elänyt aina kirjaston levyjen varassa ennen levykauppaan marssimista. Joskus levykaupassa tehnyt mieli ostaa jotain ihan vain hienon kannen perusteella, niin kirjaston levyosastolla tämä on mahdollista eikä maksa mitään eli ihan parasta!

Viimeiset puoli vuotta Lahdessa asuin pääkirjaston naapurissa ja nyt Tampereelle muutettuani on sama juttu. Varmasti sen takia ennen kuin koulu alkoi nyt syksyllä istuinkin miltei joka päivä Metsossa lukemassa. Oli hyvä tekosyy saada itsensä lähtemään kotoa, kun oli/on niin lähellä ja tiesi siten saavansa jotain aikaankin.


(Jostain syystä kannan edelleen lompakossa kaikkia omistamiani kirjastokortteja, vaikkei tarvitsisikaan. Lämmittää ajatus siitä, että voisin koota elämäni palapelin kirjastokorteista. Tosin tällä hetkellä en tarvitse yhtään uutta, sillä Tampere on ylivoimainen lemppari edelleen.)

Tämä kaikki tuli mieleen, kun päätin käyttää tämän päivän iltavuoron tuoman aamuvapaan hyväkseni ja viedä itseni Metsoon aamukahville. Tuli ikävä viime talven ajattomuutta, kun sai istua lukemassa niin kauan kuin huvitti eikä takaraivossa koko ajan tikittänyt kello sen merkiksi, että kohta olisi mentävä. Ehkä johtuu osittain talvestakin, sillä kirjastoissa on samaa lämpöä kuin mitä Tove kuvaa Muumilaakson marraskuussa; syksyn lopulla rakennetaan lämmin ja turvallinen pesä, johon voi käpertyä koko talveksi piiloon pimeää ja pakkasta.

Taannoin löysin vahingossa yhden nerokkaan kollaasin myllätessäni Suomalaisen iskelmämusiikin hyllystä jotain ihan muuta, varmaan Kristiina Halkolaa, nimittäin Hyllyjen välissä hiljaa - kirjastolauluja- cd.



Varsinainen omaelämäkerta soundtrack. Toisaalta jos tekemässä on niinkin hyviä tyyppejä, kuten Matti Pellonpää, Kari Väänänen, M.A. Numminen jne. niin eihän se voi pieleen mennä! Suosikkini on Tuula Amberlan esittämä Hyllyjen välissä hiljaa- kappale, joka selvästi kertoo siitä, kuinka juuri se hontelo, polkkatukkainen ja silmälasipäinen mies kirjastonhoitaja rakastuu. (Onko kukaan muu huomannut, että kirjastoissa on, jos ei ihan kaikissa, niin ainakin hyvin useassa sitä kaliperia oleva työntekijä?)

Hyllyjen välissä hiljaa rakkaus ratsastaa
Hyllyjen välissä hiljaa ja ilman satulaa
Kirjoitettu on kirjaan tämä tarina jo tuhat kertaa
Mutta meidän tarinamme on uusi ja rohkea
Tämä meidän tarinamme alkoi kahdesta katseesta

Tulit aina uudestaan
Et sanonut sä sanaakaan
Mä opin tuntemaan sua vähitellen
Sä puhuit mulle sillä mitä sä luit
Mä en koskaan tullut tiskin takaa pois
Sä puhuit mulle sillä mitä sä luit
Sä joskus sanoit "Kiitos näkemiin"

Valitettavasti tätä tai muitakaan levyn kappaleita ei löydy youtubesta, mutta tämä alla oleva ralli on vähintään yhtä jämerä: