Mikä saa suht fiksut ihmiset menemään täysin järjiltään?

Minulle sattui viime keväänä pieni vahinko, jos asian voi näin ilmaista. Nimittäin löin pääni pahemman kerran poikabändiin. Tosin tämä vahinko ei ollut itseaiheutettu, sillä käännytyksellä saattoi olla osuutta asiaan, mutta se ei silti poistanut hämmennyksen määrää. Olin suostunut vain lähtemään matkaseuraksi Manchesteriin ja henkiseksi tueksi Etihan Stadiumille lukemaan kirjaa, kun seuralainen maksoi lipunkin. No, en muuten lukenut kirjaa, enkä lukenut niillä kolmella muullakaan keikalla, jonne päädyin viime kesän aikana. Hupsis!


Olutteltalla ei pahemmin ollut jonoa ja kaupan päälle sai vielä yläikärannekkeen. Vedin puoleeni myös tupakoivia vanhempia ilmeisesti jonkinlaisena hengenheimolaisena.

Ilmeisesti siinä on perää, kuinka elämä kiertää kehää, sillä itselläni on vankka fanityttötausta, joten tämä ei ole mikään uusi ja yllätävä asia. Paitsi ehkä siinä mielessä, että kuvittelin olevani jo niin vanha ettei tämmöiseen edes enää osaa ruveta. Asian tiimoilta elämääni ynnäiltyäni pääsin siihen lopputulokseen, että nämä tulevat aina n. viiden vuoden sykleissä. Kaikki alkoi Backstreet Boysista ollessani ala-asteella. Se oli juuri sellaista, mitä pikkutyttöjen fanittaminen on, kun ostetaan keräilukuvia kioskilta ja opetellaan nippelitietoa ulkoa fanilehdistä.
Varhaisteininä tuli Tyrävyö, joka oli ensimmäinen ns. oikea bändi, josta aloin tykätä ja sitten tietenkin Negative. Jonne Aaron saattoi olla osittain syyllinen kaapista löytyviin paljettishortseihin ja höyhenpuuhkiin, kuten myös siihen, että pinnasin koulusta voidakseni palella pakkasessa Lutakon pihalla. (Tästä oli joku kuvallinen lehtileikekin, mutta tietenkin se on hukkunut, möh.)
19- vuotiaana halusin mennä naimisiin Panic! at the Discon kitaristin kanssa (no en oikeasti halunnut) tai oli siinä muutama muukin hyvä kandidaatti. Nyt ollaan jo Internetin aikakaudella, joten tämän sykäys piti sisällään lähinnä paljon youtube- videoita ja muissa sosiaalisissa medioissa kohkaamista.
Olen minä kaikkien noiden musiikkiakin kuunnellut, ei sillä, mutta se ero näillä on ollut niihin oikeisiin bändeihin, että ovat jääneet aika kertakäyttöisiksi. Kuunnellaan hetken aikaa kuin muuta ei olisikaan ja sitten yhtäkkiä vain unohtuu eikä myöhemmin saa enää kiinni, mikä tässä nyt oli se juttu.

Mutta palataan alkuperäiseen aiheeseen, järjen menettämiseen. Sinäänsä tätä on ollut jännitävä miettiä psykologisesta näkökulmasta, kun on voinut pitää itseään tutkimuskohteena. Pidän itseäni suhteellisen järkevänä ja jopa ankean rationaalisena henkilönä. Osaan huolehtia velvollisuuksistani, olen jotenkin kartalla maailmanmenosta ja useimmiten sen sijaan, että heittäytyisin ppohdiskelen ja analysoin niin pitkään, että tilanne ehtii mennä ohi. Silti päässä/elämässä on se harmaa alue, jonne varoittamatta saapastelee viisi idiootti ja yhtäkkiä missään ei ole mitään järkeä.

Sitä löytää itsensä vaivihkaa livahtamasta kirjaston nuorisohyllyyn kuin olisi pahanteossa, viagogon sivuilta painamasta tärisevin sormin osta- nappia, juoksentelemasta puolipukeissa keikkalippujen perässä (sinäänsä tämä on varmaan niitä asioita, mitä ei kannattaisi jakaa Internetissä vai välttämättä muutenkaan, mutta en ole muutenkaan cool ja hyvä tarina on aina tärkeintä. Olin menossa päiväunille My little pony- bodyssa/haalarissa, kun yhtäkkiä tulikin hirveä kiire lähteä hakemaan keikkalippuja postista. Ehdin sentään takin vetää päälle ja seuralainen juoksi edeltä, mutta se tunne, kun havahtuu, miten olen jossain Manchesterin kadulla, ei mitään havaintoa siitä mihin pitäisi mennä, ei avaimia, puhelinta tai pahemmin edes vaatteita päällä, ja minkän takia! Istuinpa siihen odottamaan, sillä henkilö S varmasti kävelee tästä joskus ohitse. Kaiken jälkeen loppu oli onnellinen, mutten ehkä silti halua kokea tuota uudestaan.), kätkemästä keräilykuvia isän ostoskärryyn, katsomasta uudestaan ja uudestaan samoja, tyhmiä videoita ja samaa tyhmää elokuvaa (ja polttamasta ruuan pohjaan), elokuvasalista pikkutyttöjen keskeltä ja suunnittelemasta kuinka olisi paras matkustaa keikkapaikasta A paikkaan B. Onko järkee vai ei, NO EI TODELLAKAAN!


Kööpenhaminassa kaikki oli vaan so inzayn!

Selvästikään edes asioiden tiedostamisella ei ole mitään merkitystä, sillä tämähän on yhtä suurta bisnestä. Onhan tuo nyt suorastaan nerokas konsepti, kun laitetaan nättejä poikia rallattamaan tyhjäpäisiä poppibiisejä, pöljäilemään keskenään ja höpöttämään tyhmiä. ("Lads doing lad things that lads do because lads are cool." - L. T.) Taito kai se on sekin, että on hyvä koneisto, joka osaa tehdä tuollaisia tarttuvia ralleja, jotka jää päähän soimaan. En tiedä onko vain sitä, miten aivot suodattavat lepsummin englanninkielisiä juttuja, sillä onhan nuo sanoitukset etupäässä ihan hirveitä; nuoret miehet vonkaa- osastoa tai sitten niissä ei ole mitään järkeä. Vähän kuin suomalainen iskelmämusiikki, "valkeaa unelmaa, piilotan sut sydämeeni", häh?! Niin tai näin en silti osaa nimetä lempparia, sillä niitä on niin monta!



En ota kantaa, miten moraalisesti oikein on syytää tuollaista vonkausta markkinoille, jonka pääasillinen kohderyhmä on nuoret tytöt. Toisaalta yleisesti ajateltuna onhan tämä aika viatonta ja näidenkin julkisuuskuva on kiillotettu niin puhtaaksi (mitä nyt muutamaa pössyttelyvideota lukuunottamatta, tsot tsot pojat!), niin varmasti voisi olla huonomminkin. Tosin (erityisesti) nuorena joutuu varmasti pettymään elämässä ja ihmissuhteissa olivat lähtökohdat mitkä tahansa. Sitä paitsi yleisesti ajateltuna olen sitä mieltä, että oli kyse sitten muusikoista, urheilijoista, kirjailijoista tai mistä tahansa esikuvallisista henkilöistä, niin heidän tehtävänsä ei ole kasvattaa ketään tai ainakaan vastuuta siitä ei voi sysätä kenekään toisen harteille.

You took my time and you took my money. Miettinyt välillä, miten pitäisi keksiä jotain jännää tekemistä tai vaikku joku harrastus, ettei päivät vain kulu töissä. Todellisuudessa ei pahemmin ole aikaa, sillä tässä on koko ajan niin paljon kaikkea meneillään, että hyvä, kun perässä pysyy. Ehkä tästä olen vähän surullinen, sillä sattuneesta syystä esim. lukeminen on jäänyt viime kuukausina aika vähäiseen eikä voi syyttää pelkästään työuupumusta.
Mitä rahaan tulee, niin yleisesti olen suht säntillinen rahankäyttäjä, toisinaan jopa pihi. Riippuu varmasti mihin verrataan, mutta harvoin ostan mitään turhaa (ainakaan kallista ja nekin on yleensä kirpparilta), sillä levyt ja kirjat eivät ole turhia. Jossain kohtaa havahduin siihen, miten salakavalasti nurkkiin on alkanut pesiä kaikenlaista krääsää. On levyä, paitaa (kaverini sanoi, miten näytän sarjakuvahahmolta se päällä), kahvimukia ja vierasvarahammasharjojakin löytyy, että jos joku yökyläilijä unohtaa omansa, niin ei hätää! Ottaen huomioon, kuinka tämä hullutus on kestänyt vasta puoli vuotta, niin jos lasketaan kaikki lentolipuista lähtien niin parempi olla miettimättä kuinka paljon rahaa tähän kaikkeen on mennyt. Jos erehtyy vilkaisemaan nettikauppojen arsenaalia, niin näteillä naamoilla voi selkeästi myydä mitä vain. Tässä ei pahemmin säälitä vanhempien kukkaroita. Onneksi olen itsenäinen, työssäkäyvä aikuinen, niin voi ostaa juuri niin monta puuhapussia, kuin huvittaa. Toisaalta eikö raha ole juuri sitä varten, että sitä voi käyttää ja tehdä hölmöyksiä? Mietinnyt noita keikkojakin jälkeenpäin, kuinka ovat olleet jokaisen euron arvoisia, sillä omalla tavallaan ovat olleet parhaimpia, missä olen ollut. Tämä on kumminkin niin eri juttu, kuin kaikki muut, sillä tähän ei liity mitään henkilökohtaista tunneroinaa tai vastaavaa. Pelkästään vilpitöntä iloa ja kepeyttä.



Tuskin tämä olisi lähtenyt näin pahasti käsistä, jos ei olisi muutamaa maailman parasta neitiä, kenen kanssa kohkata. Huijaamatta parasta tässä kaikessa. Idiotismi (tai pikemminkin 1diotismi, heh heh) yhdistää, kun voi olla hölmöjä yhdessä ja samalla lähentyä ystävinä. Vaikka tämä kaikki jossain kohtaa loppuu, niin miten paljon hyviä hetkiä on jättänyt jälkeensä. Sellaisia, mille nauretaan vielä vuosienkin päästä.
Yleisesti lähipiiri on suhtautunut hiljaisen hyväksyvästi ja itsehillintäni on varmasti kehittynyt pari pykälää, kun yritän hillitä, ettei tämä kaikki vain ryöpsähtele koko ajan ulos. Ehkä muutama on joutunut useammin tulilinjalle, pahoittelut siitä, mutta tämä on välillä vähän raskasta.
Eräs ystäväni sanoi, kuinka tämä on säälittävää ja voihan se olla niinkin, mutta toisaalta onko sillä väliä, jos siitä tulee hyvä mieli. Siinä mielessä katson olevani jo liian vanha, että jaksaisin enää suuremmin välittää, mikä nyt on riittävän siistiä tai minkälaisen kuvan tästä nyt voi saada. Kaikesta ei tarvitse tykätä, mutta miksi pitäisi tuomita, jos ei se loukkaa ketään.

Diaknoosi: Kyllä, tässä ei ole mitään järkeä, mutta harvemmin tällaisissa asioissa on. Sen kanssa pitää vain oppia elämään, vaikka ottaisikin koville. Kyllä se siitä, antaa mennä kun on alamäki. Kaiken ankeuden ja ikävän keskellä ei voi kuitenkaan olla liikaa asioita, jotka saavat virnuilemaan niin, että posket kramppaa. Siksi kannustankin kaikkia tykkäämään vapaasti juuri siitä, mistä haluaa, sillä ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa! YOLO!

Kaverin pikkuveli oli sanonut pienenä niiden uudesta koirasta, miten on niin kiva, että tekee mieli heittää seinään. Voisin heittää seinään noista jokaisen.

Täällä ollaan

Dear blogi,

en tiedä onko luontevaa tapaa aloittaa kirjoittamaan miltei vuoden kestäneen hiljaisuuden jälkeen, mutta päätin silti yrittää. Olen nimittäin huomannut tarvitsevani sinua jälleen, kun elämä ja muistamisen arvoiset ajatukset/asiat hukkuvat arjen liejuun, tiskivuoriin, likapyykkikoriin, työpaikan pukuhuoneeseen ja pudonneiden lehtien tavoin Satakunnankadun varrelle.

Ajattelin ensin alkaa aivan alusta, sillä se on aina selkeämpää, mutta palattuani näihin teksteihin, muistin kuinka meillä on ollut hyvät hetkemme ja olisi sääli painaa ne villaisella unohduksiin. Lopulta kaatui enemmän siihen, kun ei riittänyt kärsivällisyys uuden ulkoasun muokkaamiseen, sillä mitä tietokoneisiin tulee niin olen vain järjestelmällisesti huono.
Vaihdoin nimeä, sillä edellinen oli oikeastaan hätäpäissään keksitty ja vaikkei nykyiselläkään ole oikeastaan tämän blogin kanssa mitään tekemistä, niin pidän siitä vain niin paljon, että tahdoin vaihtaa siihen. Se on suora lainaus Katri Tapolan Kalpeat tytöt- kirjasta, jonka olen joskus poiminut elämänohjeeksi. Miksi juosta minkään perässä, jos voi mennä vain sinne, missä oikeasti odotetaan.

Mennyt vuosi on pitänyt sisällään paljon mullistuksia ja ihmettelyä niin hyvässä kuin pahassa, mutta luettuani ajatuksia viime vuodelta en voi kuin todeta, miten olen perusasioiden kanssa vähintään yhtä hukassa kuin silloinkin. Onneksi on koko loppuelämä aikaa keksiä, mitä tällä elämällä pitäisi tehdä. Toistaiseksi olen keskittynyt lähinnä kaikenlaisiin höpsötyksiin ja ehkä juuri siksi suuremmilta kompuroinneilta on vältytty.

Mahdollisesti palaan menneisiin enemmän myöhemmin tai sitten keskityn vain siihen, mikä juuri nyt on tärkeää, sen näkee sitten.


Meille tuli kesällä kaksi uutta koiraa. Ne on aika hölmöjä, mutta juuri siksi niin parhaita. Kuvassa on niistä toinen, Allu tekemässä pahojaan, sillä ikkunalaudalla ei saisi istua.


Tein käytännönhavainnon siitä, kuinka oman selän valokuvaaminen on erittäin haasteellista. Postipoika toi uuden paidan, niin yritin kuvata sitä ontuvin lopputuloksin. No on siinä Richey, voi ja kannaattaakin katsoa sitä.

Loppuun vielä tämä, sillä olen lääkinnyt kaamosankeutta kepeällä rallattelupopilla ja ei vain voi mennä pieleen, kun tämä soi.

Ota ensin pullo punaviiniä

Sisareni puheissa olen useasti kuullut puhuttavan täydellisestä punaviini-bolognesesta, jota hänen kaveripiirissään on tapana valmistaa. Ei hirveästi tarvitse käyttää mielikuvitusta voidakseen kuvitella, miten hyvää sen täytyy olla. Olin erittäin innoissani huomatessani, että kyseinen ohje löytyy TÄÄLTÄ eli pääsen vihdoinkin itse testaamaan. Mikäpä sen parempi tapa aloittaa maanantaipäivä, kuin avaamalla viinipullo.



Vaikka aineksia puuttuikin (aurinkokuivatut tomaatit, paprika ja soijakastiket), sillä kukkaron ja laiskuuden takia en jaksanut juosta kauppaan kesken kaiken oli lopputulos ihasuttava, jos näin voi ilmaista. Olen jaksanut viime viikkoina kunnostautua keittiössä (huomaa siitä, kun tiskaaminen ei ikinä lopu.), mutta ruuanlaiton ja syömisen ilo ovat silti useammin kateissa kuin läsnä. Täytynee palata tämän ruuan äärelle aina noina hetkinä.

Viinistä inspiroituneena tuli mieleen Suussasulavat browniet- kirjassa oleva punaviini-kaneli-brownie- ohje. Joulu tulee (taas!) hitaasti, mutta varmasti eli mikäpä olisikaan sopivampi leivos tähän väliin ja viiniäkin oli. Aasinsiltana tästä on ajatustoimintani pyörinyt viime päivinä enemmän ja vähemmän leipomisen ympärillä, sillä SAIN SEN TYÖPAIKAN, josta aiemmassa merkinnässä vihjailin. Kyseinen paikka on Kahvila Valo eli yksi kestosuosikeistani tässä kaupungissa tai oikeastaan ylipäänsä kaikista kahviloista. Tuntuukin hassulta ajatella, että olisin nyt menossa sinne töihin. Pointtina oli kumminkin enemmän se, miten leipovat itse lähes kaikki myytävänä olevat tuotteet eli pääsen itsekin pitkästä aikaa leipomaan niin kuin oikeasti. Valmista reseptiikkaa kuulemma on, mutta yleisesti aika vapaat kädet ja olenkin nyt yrittänyt visioida jotain hyviä, simppeleitä ohjeita, mitä voisi tuolla hyödyntää. Todellisuus on varmasti muutakin kuin leppoisaa visiointia, mutta ajattelin vielä keskittyä täysillä tähän innostukseen.

Luulin tekeväni brownieita, mutta lopputulos olikin enemmän mud cake- tyyppinen ratkaisu. Leivonnan syvin olemus on pelkkää kemiaa ja vegaanisen leivonnan avainasia on löytää aineita, jotka reagoivat toisiinsa samalla tavalla, mitä ne eläinperäiset. Vaikka aikaansaannokset nykyiseltään ovat miltei aina vähintään hyviä, niin toisinaan saattaa silti harmittaa, kun ei se siltikään ole ihan sitä, mitä oli ajatellut. Itsellä varmasti kummittelee ammattietiikka taustalla, kun tiedän miltä minkänkin pitäisi näyttää, niin ärsyttää, jos lopputulos on ruma. Jos ei tietäisi, niin voisi luoda oman leivontafilosofian ja keskittyä vain tekemään hyviä, eläinvapaita leivonnasia tarvitsematta alitajunnassa tiedostaa kaikkia teknisiä puolia. Oma arvomaailma menee kumminkin ammatillisten kunnianhimojen edelle, sillä sen takia yritän kikkailla vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Palatakseni tuohon kakkuun, niin olin erittäin positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin onnistui. En ole pahemmin tehnyt vastaavia aikaisemmin, mutta mielikuvissani näen sellaisia vähän kuivahkoja, tavanomaisia suklaakakkuja. Tämä ei ollut sitä, vaan maukas, sopivasti kostea ja suorastaan täydellinen, vaikka itse sanonkin. Punaviini ja kaneli tuovat jouluisia fiiliksiä, sillä mausta tulee vähän mieleen suklainen piparkakkutaikina. Yhdistelin em. ja Saara Törmän Saa Vaivata- kirjan suklaakakkureseptejä, ja loput sepitin itse.

JOULUINEN MUD CAKE

100g Margariinia
1 dl Fariini/intiaanisokeria
2 dl Vehnäjauhoja
1 rkl Perunajauhoja
1 rkl Leivontakaakaota
1 tl Vaniljasokeria
1 tl Leivinjauhetta
½ tl Ruokasoodaa
2 tl Kanelia
½ dl Punaviiniä
1 dl Maustamatonta soijajogurtti
120g Tummaa suklaata sulatettuna
(loraus soijamaitoa, jos taikina tuntuu liian paksulta)

* Laita uuni kuumenemaan 175- asteeseen.
* Voitele irtopohjavuoka (20cm halkaisija). Piirasvuokakin käy, kunhan koko on suunnilleen tuota luokkaa.
* Mittaa vehnäjauhot, perunajauhot, kaakao, leivinjauho, sooda, vaniljasokeri ja kaneli kulhoon, sekoita ja laita sivuun odottamaan.
* Sulata suklaa vesihauteessa tai mikrossa. Jos käytät mikroa, niin kannattaa muistaa sekoittaa suht tiuhaan, sillä palaa aika helposti.
* Vatkaa sokeri ja margariini vaahdoksi.
* Lisää loput aineet ja sekoita vatkaimella nopeasti sekaisin. Jauhot kannattaa siivilöidä paakkujen välttämiseksi. Jos taikina tuntuu kovin raskaalta, niin voi lisätä vähän soijamaitoa tai jogurttikin käy. Itse laitoin maitoa siitä syystä, kun jogurttia oli juuri tuon desin verran.
* Kaada taikina vuokaan ja tasoita.
* Paista uunin keskitasossa n. 20 minuuttia.
* Jäähtyneen kakun päälle voi koristeeksi ripotella tomusokeria. Jäätelö tai kermavaahto on oiva seuralainen, mutta toimii ilmankin. Kävi mielessä olisiko taikinaa pitänyt tehdä tuplamäärä, niin olisi saanut kookkaamaan kakun. Toisaalta on aika tuhtia kamaa, niin voisi mennä voisi olla liikaa, jos olisi paksumpi.



Hyviä ruokalajeja, niin yhdessä kuin erikseenkin, jos on toveri kylässä niin lopun viinin voi kumota ruokajuomana tai sitten muuten vaan siinä juoruamisen kuulumisien vaihtamisen yhteydessä. Tosin ei kyseiseen toimintaan toveria välttämättä tarvita, esimerkiksi itse ruuanlaitto, tiskaaminen ja keittiön palauttaminen järjestykseen luonnistuu varmasti leppoisammin pienessä viinihiprakassa. En tunnusta kokeilleeni, sillä sitä varten on jälkiruokaviinit, mutta voisin kuvitella näin.

Vorrei un Desperado, per favore.

On ollut taas niin kiire elää, etten ole juuri ehtinyt tehdä muistiinpanoja missään muodossa. Työhaastetteluja (Yhden suhteen on nyt aika jännät paikat, mutta puhutaan siitä myöhemmin lisää, jos on aihetta.), kaikenmoisia rientoja keikoista Tarot- kurssiin ja sellaista tavanomaista nyhräämistä. Ehkä tärkemimpänä kuitenkin vajaa viisi päivää vietettynä Bergamon kapeilla kaduilla.

Teki hyvää Italia- ikävälle ja koko syksyn vallinneelle reissukuumeelle. Havaitsin taas, kuinka minusta ei olisi maailmanmatkaajaksi. On kiva käydä kaikkialla, mutta kotiin palaaminen on vähintään yhtä kivaa. Mahdollisesti olen liiaksi kiinni omissa tottumuksissani siitä, miten elämä toimii eikä se lopulta muualla tunnu samalta. Toisaalta omaan kokemuksia vain lomamatkoista eli siitä kuinka ollaan yötä laadultaan vaihtelevissa hostelleissa, syödään (ravitsemuksellisesi) huonosti, kävellään jalat kipeäksi ja nukutaan liian vähän. Tältä reissulta voi vielä mainita viinin, sillä tunnustan juoneeni sitä enemmän kuin vettä. Pidemmän päälle voisi mennä ihan työstä. Viininoviisina yllätyin siitä, kuinka hyviä Pohjois-Italialaiset punaviinit ovat ja nimenomaan ne ruokakaupasta saatavat parin euron pullot. Kannattaa vain lukea etiketti tarkkaan, ettei ole kuplivaa lajia. Tämmöinenkin erehdys on käynyt menneinä vuosina kerran, eikä ollut niin mairitteleva kokemus.

Lyhykäisyydessään matkaan startattiin 30.10 Tampereelta Ryanairilla(kuinkas muuten) ja paluu tapahtui 3.11. Lennot osuivat kerrankin inhimillisiin kellon lukemiin eli pääsi matkaanmaan valoisaan aikaan eikä herätyskelloa tarvinnut laittaa soimaan epäinhimilliseen aikaan. Sääkin suosi, sillä Italian päässä vettä satoi kerran. Toki juuri silloin, kun oltiin hukassa. Hostel oli hyvä, värikäs ja sijainti mitä parhain. Jos joku on aikeissa eksyä Bergamoon, niin suosittelen Central Hostel BG:tä lämmöllä ja suurella sydämellä!

Alkuun suunnitelmissa oli matkata päiväksi Veronaan, mutta jäätiinkin jo Bresciassa pois, kun ei huvittanut istua koko päivää junassa. Junalla matkustamista voin muuten suositella, sillä edullista ja kätevää. Suht idyllinen ja miellyttävä kaupunki sekin, mutten tiedä onko mitään tarvetta palata takaisin. Milanoonkin päädyttiin, vaikka ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan. Ei ole aiemmilla käyntikerroilla juuri tehnyt vaikutusta. Varmasti, jos osaisi etsiä ne siistit paikat sieltä jostain syrjästä, eikä aina päätyä Duomon ympärille ahdistumaan turistimassoista ja kalliista hinnoista. Tosin, jos tahtoo ottaa asiallisia turistikuvia, jossa näytetään keskisormea prameiden Pradan ym. liikkeiden edessä, niin siihen Duomon kupeesta löytyvä Galleria Vittorio Emanuele on omiaan. Nimimerkillä Been-there-and-done-that.

Alta löytyy muutama kuva matkan varrelta.



Olin varautunut hyvin, kun oli sanakirjat ja kaikkea, mutta hyvin olisi pärjännyt ilmankin. Pikkuisen pääsi kieltä puhumaan, mutta sanavarastoni on niin olematon, ettei hirveän pitkälle vielä pääse. Hiljaa hyvä tulee ja jos jaksaa innokkaasti juosta noilla tunneilla, niin seuraavalla kerralla osaa ehkä vastatakin kassaneidin yllättäviin vastakysymyksiin. Oli muuten erittäin iloinen hetki, kun lähikaupasta löytyi Pandan lakuja heti ekana iltana!





Maailma Bergamon "katolta" näytti tältä. Yläkaupungin eli vanhan kaupungin ja alapuolella olevan keskustan välillä pääsee kätevästi liikkumaan funikulaari- nimisellä laitteella. Sellainen kiskoja pitkin kulkeva pömpeli, joka on varsin kätevä etenkin ylöspäin mentäessä. Alas pääsee jalan varsin sukkelaan. Se tuli yhdelltä reissulla todettua, kun erään neidin kanssa vietettiin iltaa yläkaupungin puistossa eikä otettu vessa- aspektia ollenkaan huomioon. Varsin vauhdikkaasti tultiin puolijuoksua alas, kun hätä yllätti.





Joku paikallinen, selvästi vakavasti työhönsä suhtautuva Roi duunissa, ainakin ilmeestä päätellen.



Suosikki ravintolani, jossa soi pelkästään 80- luvun syntikkapoppi ja ruoka oli parhainta! Jos joku eksyy Bergamoon niin voin suositella lämmöllä. En enää muista tarkkaa osoitetta, mutta sijaitsee pääkadun varrella kivenheiton päässä rautatieasemalta.



Minä ensimmäisenä iltana em. ravintolassa suosikki aktiviteettini äärellä.



Kertoo jotain, jos pizzassa on vain tomaattia ja mausteita, mutta oli silti yksi parhaimmista, jonka olen ikinä syönyt. Vegaanius koki muuten paikoin kolauksia. Tosin olen antanut itselleni "luvan", että ulkomailla saa lipsua, jos tuntuu liian vaikealta. Nostan hattua niille, jotka pystyvät pitämään periaatteistaan kiinni kaikissa olosuhteissa, itsestäni ei vain siihen ole. Ruuan puolestakin oli hyvä palata kotiin, sillä viisi päivää pelkkää vehnää eri muodoissa alkaa tuntua kehossa. Kotiin tullessa teki mieli lapioida ruisjauhoja suoraan pussista ja papuja purkista. Irtokarkkiaamiaisia rakastavana arvostan keski-eurooppalaista tapaa aloittaa päivä nutellalla ja marmeladeilla, mutta pidemmän päälle menettäisi hohtonsa varmasti aika pian.





Brescia ja ainoa kuva koko matkalta, jossa olemme kaikki. Muita kuvia seuralaisista (aka. äiti ja isä) en viitsi laittaa, sillä voisi tulla sanomista.



Muinaisten roomalaisten eiku brescialaisten roinaa. Joku nähtävyys se oli, mutten kuolemaksenikaan muista mikä. Vaikka kuinka yrittäisin (ei sillä, että hirveästi olisin) niin en osaa suhtautua näihin kuin pylväinä ja kivikasoina.



Vastaavasti vanhoissa kirkoissa on oma estetiikkansa. Itse en omaa uskonnollisia mieltymyksiä nimeksikään, mutta massiiviset alttaritaulut, korkeat huoneet (voiko kirkosta puhua huoneena? Sali? Mikä ikinä.) ja hiljaisuus samalla rauhoittavat ja salpaavat hengityksen.







Milano ja Milanon moottoritiet. Tuntui niin kalsealta noiden pienten kaupunkikatujen jälkeen eikä yleismaisema muutenkaan hirveästi hivele silmää. Milanoon mentäessä huomasin junassa mainoksen meneillään olevasta Andy Warholin näyttelystä. Ehdin jo innostua, sillä Factory kaikkine elementteineen on ehtinyt olla moneen kertaan esillä tämän syksyn aikana. Harmi vaan, kun en heti tullut ajatelleeksi, kuinka ollaan Milanossa eikä missään pikkukaupungissa, kyseessä yksi maailman tunnetuimmista taiteilijoista ja ajankohtana pyhäinpäivä eli turisteja oli liikkeellä varmasti vielä enemmän kuin tavallisesti. Jonot oli sitä luokkaa ettei tuntunut järkevältä edes yrittää. Käteen jäi silti hieno, junasta anastettu mainos.





Viimeisenä aamuna jätin menemättä suihkuun ja korkkasin Desperadosin, sillä kun ei mahtunut laukkuun. En vieläkään pahemmin perusta oluesta, mutta Desperados on ainoa lajissaan. Kuuluu keskeisiin Italian iloihin, sillä viime vuosina en ole pahemmin muualla törmännyt. Ei sillä, että olisin muualla käynytkään viimeiseen kolmeen vuoteen.

Kaikinpuolin onnistunut matka. Vanhempien kanssa matkaaminen on aina hieman riskialtista, mutta kukaan ei ollut kenenkään hiuksissa kiinni eikä taidettu pahemmin huutaakaan. Korkeintaan silloin, kun oltiin hukassa erään ostoskeskuksen parkkihallissa, mutta sitä ei lasketa. Kaikesta pilkkaamisesta huolimatta isän mukaan ottama kalavaakakin osoittautui lopulta enemmän kuin tarpeelliseksi.

Seuraavalla kerralla haluan suunnata etelämmäksi, sillä Napoli vetää puoleensa. Vaikken usko, että ikinä löytyy kanttia, niin silti olen välillä leikkinyt ajatuksella, että opettelisi kielen edes jotenkin ja lähtisi hetkeksi jollekin viinitilalle töihin. Olisi varmasti kokemus isolla K:lla. Toisaalta tällaiset reissukit ovat jo riittäviä täyttämään kokemuksennälkääni ainakin tällä hetkellä. Onneksi myöhemminkin ehtii, jos siltä tuntuu.

Kiitos em. ravintolan jäi Alphavillen Big in Japan soimaan päähäni ja sitä kautta syntikkapoppi yleisesti soinut viimeisen viikon. Siitä syystä kokosin soittolistan kaikista parhaista tai osasta niistä, sillä youtube osoittautui yhteistyökyvyttömäksi enkä jaksanut tapella enempää. Näillä pääsee jo hyvin alkuun, siis klikkaappa TÄSTÄ!

Sä oot just tollasena kiva!

Ahkera sisareni tuli illalla yökylään ja istuu nyt tuossa läppärinsä taakse hautautuneena tehden jotain yliopistojuttuja. Hyvä, että meistä edes toinen on oikeasti aikaansaava. Itse olen viime päivinä keskittynyt virallisesti pukeutuneena lukemaan sanomalehteä kirjastossa ja aika-ajoin vilkuilemaan suureleisesti rannekelloa. Oli hyvä, että sain vaihdettua kelloon patterin juuri parahiksi, kun velvollisuudet loppuivat."Tyyli on köyhän perusoikeus" vai miten se meni.

Koulu loppui kolme viikkoa sitten (jippikaijee!) ja elämä on (taas) jonkinlaisessa murrostilassa. Pitäisi keksiä, mitä alkaa seuraavaksi. Olen huomannut, ettei minulla ole oikeastaan mitään ammatillisia kunnianhimoja tai -unelmia. Jos nyt sattuisi pääsemään töihin, jossa olisi enempi kivaa kuin ikävää. Se riittäisi hyvin alkuun, katsotaan lisää sitten myöhemmin.
Oikeastaan enemmän mietityttää itsensätoteuttamisen mahdollisuudet tai pikemminkin niiden löytäminen. Innostuminen on helppoa, mutta katoaa vähintään yhtä helposti. Jos olisin tosissani alkanut tekemään kaikkea, mitä olen tähän ikään mennessä ajatellut, niin olisin varmasti ilmiömäinen. Valitettavasti luonteenlujuus, konkreettiseen tekemiseen ryhtyminen, pitkäjänteisyys ja heittäytyminen eivät ole vahvimpia puoliani. Kaikki tehdään aina vähän puolihuolimattomasti rimaa hipoen ennemmin kuin täydellisesti heittäytymällä, niin eipä tarvitse pettyä. Harmi vaan, että tuolla metodilla onnistumisetkin jäävät olemattomiksi.

Loppuviimeksi tässäkin asiassa palataan itsearvostuksen äärelle ja miten siinä on vielä kehitettävää. Tunnustan luonteeni alhaisuuden ja satunnaiset kateuden pistokset, joita saavat aikaan nämä yli-ihmiset, jotka tekevät kymmentä eri siistiä juttua ja ovat niissä kaikissa hyviä! Miten omat jutut tuntuu näiden rinnalla toisarvoisilta räpellyksiltä ja semmoisilta "tätä voi tehdä kuka vain", mikä on tietenkin ihan puppua. Sormella voi osoittaa ympäröivää systeemiä, joka arvottaa meidät ainoastaan konkreettisien saavutuksien perusteella. Yritä siinä jaksaa pitää pää pystyssä ja muistaa, miten kaikki osaaminen on yhtä arvokasta. KAIKKIA TARVITAAN: minua, sinua ja sitä yli-innokasta taitajaa, jolla kannettavana omat tragediansa ja onkin pohjimmiltaan ihan tavallinen ihminen. Pitää muistaa, että minä saan olla minä ja on lupa tehdä asiat juuri siinä ajassa, mikä itselle tuntuu parhaimmalta, ei ole kiire mihinkään. Merkittävä voitto on se, että vuosien opettelun jälkeen pystyn tänä päivänä listaamaan muutaman asian, missä voin sanoa olevani hyvä ja tiedän niiden olevan totta.

"Sie oot aivan vitusti täydellinen enkä mie ikinä valehtele!" - Maikki


Aamuolemukseni sijaan tärkeämpää on huomioida tuo paita, joka on täydellinen. Siinä lukee Flashinglight!

Tuli mieleen Pikku Kakkosessa joskus näytetty Ihan ihminen- musiikkivideo. Yritin katsoa josko olisi löytynyt Areenasta vielä, mutta eipä tietenkään. Oikeastaan se oli tavallaan aivan kamala, mutta toisaalta jotenkin riipaiseva tai ehkä olin vain epävakaassa tilassa nähdessäni sen. Kovin tarkasti en sanoja muista, mutta jotenkin näin ne meni:

Mä oon tämmönen, välillä tommonen, huomenna sellainen, tänään tällainen...

...Ai millanen? No ihan ihminen

Erilainen, samanlainen
Aivan sama minkälainen
Hyvä, että ihan omanlainen
Ihan ihminen

Viime aikoina suorastaan joukkohysteriaa aiheuttanut Gilletten mainos vuodelta -89 toimii myös tunnelman nostattajana. Omaelämänkerta soundtrackin vastine We are the champions:lle. Isiin ja poikiin en ota kantaa, mutta kui hyvä biisi!



Broder Danielin When we are winning on myös soinut paljon viime päivinä. Sinäänsä em. bändi vaatisi oman merkinnän, mutta nyt ei ennätä, kun syödäkin pitäisi. Muistin vain taas, miten merkittävästä bändistä on kyse ja miten onnelliseksi olen tullut tästä kappaleesta näinä päivinä.

Hymyn ja kyyneleiden voimasta

Kuvat ovat peräisin Tampereen työväen teatterin- nettisivuilta. Em. linkin takaa löytyy myös tarkempaa informaatiota kyseisestä näytelmästä, jos jotakuta kiinnostaa. Ei pidä sotkea virallisuuksia epävirallisiin höpötyksiin.



Teatterilla työharjoittelun ylivoimainen hyötypuoli oli miltei ilmaiset teatteriliput tämän syksyn tuleviin ensi-ilta näytelmiin. Epäselvyyksien välttämiksei toimenkuvaani kuului kärrätä astioita, taitella lautasliinoja ja näyttää viralliselta. Virallisuuden voisi miltei siirtää omaan elämään, sillä suorat housut olivat paikoin miltei kotoisat. Vastaavasti työelämässä ei ole ehkä "virallinen" ensimmäinen adjektiivi, joka kuvastaisi ideaalia työympäristöäni. Toki kaikkeen tottuu ja työyhteisöllä on suurin vaikutus, mitä tulee viihtymiseen.

Työt sikseen, sillä nyt puhutaan Chaplinista. Olen itse suht myöhään herännyt, mitä Chaplinin viehätyksen oivaltamiseen tulee. Taisin olla lukion toisella, kun luokkatoverini näytti minulle Kaupungin valot, joka oli ensimmäinen tietoisesti katsottu Chaplinin kokopitkäelokuva. Pakko sanoa ettei hirveästi ole jäänyt mieleen elokuvan herättämistä tunnetiloista, mistä osasyynä saattaa olla se, että katsomisajankohta oli keskellä yötä. Chaplin poika viimeistään valloitti sydämen. Ei varmasti tarvitse enempää selitellä, sillä jokainen sen nähnyt ymmärtää varmasti, mistä on kyse. Ylipäänsä syytä Chaplinista pitämiseen ei varmastikaan tarvitse selitellä. Ymmärrän sen ettei kaikki voi tykätä yhtä intensiivisesti kaikesta, mutta voiko Chaplinia inhota? En usko, mutta jos joku uskaltaa tunnustaa, niin antaa tulla! Omaa sydäntä lähellä ovat myös Jacques Tati ja Buster Keaton; hyväätarkoittavia, mutta hieman reppanoita hahmoja. Oma huumorintajuni on myös juuri niin yksinkertaista, että jaksan nauraa sille toistuvalla päähenkilön ja aasin väliselle takaa-ajolle. Siitä syystä arvostan suuresti em. koomikkoja.

Minulla oli missio saada luetuksi Chaplinin itsensä kirjoittama Oma elämänkertani ennen tämän kyseisen Kulkuri- näytelmän katsomista, mutta se jäi haaveeksi. (Olen edelleen menossa vuodessa 1914 eli päähahmomme on vasta 25- vuotias.) Kuvittelin, että olisi ollut aikaa pitkälle syksyyn, mutta sattuneesta syystä löysinkin itseni (ensimmäistä kertaa) suuren näyttämön katsomosta viime viikon perjantaina. On muuten hyvin ahdistavaa, jos ei ole nimettyä paikkaa, vaan vapaus istua sinne minne mieli tekee tai mihin sattuu ennättämään. Liekkö mahdollisuuksien määrä, mikä hämmentää niin, että päätyy hätiköimään ja lopputuloksena valitsee väärin. Ihan hyvät paikat meillä oli, vaikkei olisi haitannut istua muutamaa riviä alempana. Kaupan päälle viereen osui pikkutyttö, joka jo ennen esitystyksen alkua liikehti levottomasti, mutta onneksi pysyi suht aloillaan vielä puoliajan jälkeenkin ja osasi lopettaa karkkipussin rapistelun, kun isänsä sitä pyysi.

Salista poistuessani päällimmäisenä mielessä oli hämmennys. Ei niinkään tavanomainen teatterin jälkeinen "olen kokenut jotain suurta"- hämmennys, vaan ehkä jopa lievä pettymys. Paljon hyviä elementtejä: naurua, liikuttumista ja vakuuttavia näyttelijäsuorituksia, mutta yhteys näiden väliltä jäi puuttumaan paikoin kokonaan. Itse aiheesta lukeneena osasin hahmottaa kokonaisuutta ja aikahyppyjä suht kivuttomasti, mutta voisin kuvitella, että sellainen joka ei tiedä voi tuntea olonsa ulkopuoliseksi. Onhan se hienoa, että osataan taitavasti yhdistää kaikkia teknisiä hienouksia, kun on elävää videokuvaa, näyttämö pyörii, tanssityttöjä sinkoilee sieltä ja täältä, mutta enemmänkin sai pään pyörälle ja vahvisti etäisyyttä itse tarinaan. Huomattava kontrastiero siihen, kun muutama viikko sitten kävin katsomassa kellariteatterissa Hiljaiset sillat, jonka keskiössä oli intensiivinen dialogi ja läsnäolo. Se jos mikä porautuu suoraan ihon alle ja saa haukkomaan henkeään. Kulkurin parhaimpia kohtauksia olivatkin juuri ne, joissa keskityttiin ihmisiin ja heidän väliseen kommunikointiin, siihen kuinka täyttivät läsnäolollaan ja karismallaan koko näyttämön.



Elämäni aikana olen ehtinyt seuraamaan paljon kotimaista tv-draamaa, joten Eppu Salminen on kasvona tuttu. Suosikkini on Ruusun aika- sarjassa esiintynyt moraaliton keikari Sande. (Näin meidän kesken Salminen oli miltei poikajumala-ainesta silloin 90- luvun alussa.) Ehkä juuri tämän takia alkuun oli vaikea suhtautua hahmoon Chaplinina, kun Salmisen on nähnyt aiemmin ties missä ja mielikuvat, joista suurinosa ei ole mitenkään positiivisia, muista hahmoista puskivat läpi. Tiedä sitten olisiko joku muu onnistunut saavuttamaan riipaisevuutta enemmän, mutta ei tuo huono ollut noinkaan ja erittäin taitava näyttelijä kuitenkin kyseessä. Lyhyydestä tulee muutama lisäsympatiapiste.

Olin automaattisesti olettanut, että näytelmä käsittelisi Chaplinin elämää kokonaisuutena alusta loppuun, niin siksi valojen syttyessä tuntui puulla päähän lyödyltä, sillä kaikki jäi ihan kesken. Onneksi sentään jälkiviisaus pelaa, sillä olin vain itse käsittänyt väärin. Näytelmä kertoi nimensämukaisesti kulkuri- hahmon syntymiseen vaikuttavista tekijöistä, sen kulta-ajasta, vaikutuksista ja kuinka tuli(meinasin ensin kirjoittaa kulki, hehheh) tiensä päähän. En ole aiemmin tullut edes ajatelleeksi, miten päähahmot Chaplinin äänielokuvissa ovat aivan erilaisia. En tiedä kuinka moni muu on ´mennyt/menee samaan halpaan, sillä sellaista mielikuvaa esittelyteksti ruokkii. Niin tai näin, aika nokkela ratkaisu silti. Liput näyttävät olevan aika päätähuimaavissa hinnoissa, mutta melkeinpä voisin silti suositella katsottavaksi. Mielenkiinnolla odotan virallisia arvosteluja.

Io sono prima donna discoteca

Yksi maailman parhaimmista tunteista on innostua jostain uudesta, omasta jutusta niin suurella voluumilla, ettei malttaisi olla aloillaan ja huvittaisi vain hihkua. Pari viikkoa sitten kävi näin, kun olin ensimmäisellä italiantunnillani. Muutaman vuoden yrittämisen jälkeen sain vihdoinkin aikaiseksi ja ilmoitin itseni Työväenopistolla järjestettävälle alkeiskurssille. En ole koskaan ollut mikään kielinero ja siksi jännittävää huomatakin innostuvansa näin lujaa. Toisaalta, jos motivaatiota löytyy, niin luultavasti mieleenkin jää jotain tai ainakin se on toivottavaa.


Vinkki: Pressopannu toimii loistavasti myös maidonvaahdottimena! Oma kehu haisee, mutta voi vitsit, kun missään ei saa niin hyvää soijalattea kuin kotona!

Sen lisäksi, että olen mantrannut ääneen niitä vähäisiä sanoja, jotka osaan ovat vaikutukset muuten olleet seuraavat:

* Pyöriskelyä kirjaston elokuvahyllyssä listan kanssa, johon olen kerännyt kaikki elokuvakirjani Italian kieliset filmit. Umberto D on kuin italialaista Kaurismäkeä!
* Lainasin ties monennenko kerran Danten Jumalainen näytelmä. Hirveästi ei löydy luottoa itseeni sen suhteen vieläkään kaikesta huolimatta, mutta tavoitteena onkin saada edes Helvetti luetuksi.
* Seissyt ooppera- hyllyssä tullen kuitenkin siihen lopputulokseen, etten ole tähän vielä valmis. Verdiä lainasin muuten ja vau! Miksen ikinä muista, että klassista pitäisi kuunnella enemmän.
* Marsala- pullon pohja pilkottaa, enkä ole edes päässyt tiramisuun asti.

Silti ehkä tärkeimpänä: Varattu lennot Tampere-Milano-Tampere 30.10 - 3.11!! Pidetään kortteeria Bergamossa, joka valloitti kolme vuotta sitten ensimmäistä kertaa. Mihin siitä sitten junalla päädytään jää nähtäväksi. Vielä en ole ehtinyt liiemmin ottaa selvää kaikista mahdollisuuksista tai ylipäänsäkään mistään, mutta ei sen niin väliä. Olen menossa Italiaan ja se riittää näin alkuun.


Turisti Roomassa keväällä 2012

En oikeastaan tiedä, mistä kaikki alkoi tai pikemminkin miksi juuri Italia kiehtoo näin paljon. Verrattuna moneen muuhun valtioon (tai muutamaan, sillä olen näissä asioissa aika kranttu) Italia ei edusta kärkipäätä esim. kulttuuriasioissa. Yleensä ne ovat niitä asioita, mitkä pistävät liikkeelle t: Neiti-Tietysti-Täytyi-Päästä-Suutelemaan-Oscar-Wilden-Hautaa-Pariisissa. "Muinaista roomalaista roinaa"- lausahdus taisi olla eniten käytetty Roomassa ollesani. Toisaalta ehkä se juttu on nimenomaan mystisyys, sillä ne kiinnostavimmat asiat on itse kaivettava esiin eikä ole liiaksi paineita, kuinka on käytävä siellä ja täällä. Voi keskittyä vain hengittämään kaupunkia, kieltä ja kaikkea sitä, mistä ei ymmärrä mitään.

Olen yrittänyt kaivella Italiaksi musiikkia tekeviä vaihtoehtoisia bändejä, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet heikot. Toisaalta Il genio on jo niin valloittava ettei muita edes tarvita.